• Peltolan uutuusnäytelmä jättää ristiriitaisen olon

    by  • 12/10/2016 • Blogi, Kritiikit

    Julkaistu Hämeen Sanomissa 12.10.2016

    Tuija Vuolle (vas.) ja Ritva Jalonen esittävät Tampereen Teatterin uutuusnäytelmän keskushenkilöitä. Kuva: Harri Hinkka.

    Tuija Vuolle (vas.) ja Ritva Jalonen esittävät Tampereen Teatterin uutuusnäytelmän keskushenkilöitä. Kuva: Harri Hinkka.

    Tampereen Teatteri: Tyttö ja varis. Käsikirjoitus Sirkku Peltola. Ohjaus Anna-Elina Lyytikäinen. Näyttämöllä Tuija Vuolle, Ritva Jalonen, Antti Tiensuu, Jukka Leisti ja Lotta Jääskelä. Kantaesitys 6.10.2016.

    Sirkku Peltola on totuttu tuntemaan niin kutsutun tavallisen, persoonallisuutensa kätkevän kansan kuvaajana, jonka lauseet ovat ytimekkäitä ja henkilöhahmot karhean tragikoomisia. Kirjailija itse kuvaa, että nyt kantaesitetyssä Tyttö ja Varis -näytelmässä tekstin ytimekkyys ja vähäeleisyys ovat äärimmillään. Kyseessä on ensimmäinen kerta, kun Peltolan kirjoittamaa näytelmää kantaesitetään Tampereen Teatterissa, ja sikälikin harvinainen esitys, ettei Peltola ohjaa itse kantaesitystään.

    Anna-Elina Lyytikäisen ohjaama esitys luottaa Peltolan tekstivetoiseen draamaan ja sen vähäeleisyyteen kaikessa ilmaisussaan. Se ei kikkaile, vaan luottaa sokeasti sekä näyttelijöihin että näiden katsojassa sytyttämiin tunteisiin.

    Esitys on sisällöltään puhutteleva kertomus yksinäisyydestä ja siitä, miten elämän eväät jakautuvat. Peltolan näytelmässä ihmiset ovat yksin kelluvia saaria, joiden elämä ei kanssaihmisissä juuri merkitystä resonoi. Jokaisen koti on hajonnut, kenen mitenkin, mutta siitä huolimatta ihminen jakaa omastaan, siinä määrin vähästään, ettei näkökyky erota. Optimismia tai eheyttä tässä maailmassa on turha odottaa. Sattuman yhteen tuomat sielut katsovat melankolisesti hetken toisiaan ja jatkavat sitten matkaa. Esityksen todellisuuden valopilkkuina ovat henkilöhahmojen nöyrä tyytyväisyys vähään sekä heitä kannatteleva huumori. Mielenkiintoista kerroksellisuutta asetelmaan tuo se, että ensikatsomalta heikoin onkin se voimanpesä, joka lopulta kannattelee kaikkia.

    Sisältö tuodaan esiin ajoittain hyvin liikuttavalla tavalla. Näyttämöllä tehdään hyvää ja tasaista työtä. Kaikesta huolimatta esitys ei kuitenkaan syty koskaan täyteen liekkiinsä.

    Peltolan draama virittelee lankoja, muttei keri niitä loppuun asti. On selvää, ettei modernilta teatterilta aina tarvitse odottaa puhdistavaa katarttista kokemusta, mutta tässä tapauksessa sisällön käsittely jättää tyhjyyteen – ei pelkästään teatterillisesti, vaan yhteiskunnallisesti. Ihmiset, joita esitys kuvaa, esitellään surkeudessaan ilman kontekstia, siellä he ovat ja sinne myös irralleen jäävät, aivan kuin yksinäisen haluttaisiin pysyvän yksinäisenä – tai että vaihtoehtoisesti draaman keskusajatus olisi keskeneräinen. Lisäksi temaattista sisältöä on niin paljon, että osa elementeistä jää käsittelyltään kuin tarraksi takasivulle.

    Esityksen rytmi pysyy yhdellä vaihteella alusta loppuun. Lotta Jääskelän pehmeä-ääninen laulu toimii kohtausten saumana, mutta pysyy muuhun esitykseen nähden täysin irrallisena elementtinä. Tekstin ja repliikkien vähäeleisyys tuottavat esitykseen komediallisen vivahteen, mikä on tietenkin mainio tapa keventää sisällön vakavuutta. Tamperelainen katsoja on tottunut pitämään Peltolan tekstin lakonisuudesta ja rytmistä. Se tuottaa kuitenkin esityksen ilmaisuun mukavuusalueen, jolta on vaikea päästä pois. Ohjaukselta toivoisi enemmän sitä, että näyttelijät vietäisiin edes hetkeksi yli rajojen, uuteen rytmiin, heittäytymiseen, erilaiseen intonaatioon.


    About