• Äiti

    by  • 10/05/2020 • Blogi, Minä • 0 Comments

    Äidin kaunis ylioppilaskuva. Oisko tää vuodelta 1972?

    Mun äiti on sankari. Se on upea ihminen.

    Minun äitini ansaitsee päivänsä. Kerronpa, miksi.

    Äiti oli tosi nuori minun syntyessäni. Yo-merkonomin koulutus oli yhä kesken ja vietin paljon aikaa hoidossa mummillani ja tämän siskosten luona. Kokemukseni menneistä sukupolvista ja perheestä aukeaa minulle erityisesti äidin kautta. Tätä kautta minulle hahmottuu aika isojakin kaaria historiasta ja synnyinseudustani Pohjois-Savosta.

    Kun olin lapsi, äiti oli minulle suojelija ja turvan lähde. Saatoin itkeskellä vielä 10-vuotiaana ihan vain äidin ikävää. Vähän myöhemmin perheemme hajosi, ja sainkin sitä lajia sitten oikein ison annoksen. Mutta ei mennä siihen aiheeseen nyt. Äiti ei koskaan kadonnut, ei silloin eikä myöhemmin.

    Äiti auttaa aina, eikä tuomitse. Miten monta kertaa olenkaan pyytänyt äidiltäni apua, aina tarjolle on tullut ratkaisu, joskus ehkä retorisena kysymyksenä, toisina kertoina jopa suorana toimintaohjeena.

    Äidillä on ollut meissä lapsissa tietämistä, ainakin minussa. Ei ehkä niinkään silloin kun olimme pieniä, mutta varsinkin myöhemmin. Äiti on pitänyt pystyssä ja pelastanut hukkuvaa silloin ja tällöin. Universumi yksin tietää, miten paljon minäkin olen elämässäni sössinyt – aina äiti on auttanut. Aina.

    Suomenlinnassa 1984. Vasemmalla minä sinisissä sortseissa ja edessä siskoni. Isä on varmaan ottanut kuvan. Meillä oli Kodakin ”Instamatic” -kamera.

    Äiti ei ole kuitenkaan pelastanut pulasta niin, ettenkö olisi kokenut ja tuntenut vastuuta asioista. Varmasti olen koetellut äitini rajoja usein ja paljon, mutta nykyään hän osaa säädellä omia rajojaan minun hankaluuksieni kanssa. Haasteita ja hankaluuksia on päättymätön virta, mutta kertaakaan en ole epäillyt äidin huolenpitoa. Usein suorastaan ihmettelen sitä ehdottomuutta, jota hänen rakkaudestaan ja huolenpidostaan koen.

    Äiti ei ole myöskään koskaan tyrkyttänyt minulle ajatuksia, miten pitäisi elää, mitä työtä tehdä tai muutakaan. Toki äidiltäni on tarttunut minuun monia hienoja asioita, kuten pasifismi ja väkivallattomuuden idea. Myös taiteen ja tieteen arvostus ovat tulleet äidiltäni. Äiti vei elokuviin ja teatteriin, luki hyviä kirjoja ja vei sillä tavalla tarinoiden ja kielen pariin. Eläytymiskyky ja empatia ovat tulleet ainakin välillisesti äidiltäni.

    Äiti mökillä Korpilahdella. Kuva otettu joskus 90-luvun alussa. Hyttysiä vaikuttais olevan. Siskoni selin vasemmalla.

    Äidin vaikutuksen kautta suhtaudun ihmiseen laumaeläimenä. Ihminen kuuluu yhteisöihin, ihminen kuuluu perheeseen, sukuun, porukoihin, joissa voi olla sellainen kuin on. Äiti on ollut aina aktiivinen etenkin liikuntajärjestöissä, ja siihen me lapsetkin kuljimme vähän mukana. Äiti veti jumppia, oli yhdistysten hallituksissa, ohjasi lasten liikuntatuokioita, vaikutti kuntoliikunnan edellytyksiin ja edisti erityisesti liikunnan tuottamien merkitysten arvon tunnustamista. Äiti ehdotti ihan pokkana jo 80-luvulla kilpaurheilun painotuksen vähentämistä ja panosten laittamista kuntoliikuntaan. Muistan, että tuon ajan ”sedät” naureskelivat tällaiselle ajatukselle, olivat tietysti kauhuissaan. Se tuotti minuunkin voiman tunnetta, äiti vastustaa vanhoja auktoriteetteja.

    Tunnen lämpöä aina, kun kuulen Työväen Urheiluliiton marssin. Olen aloittanut esiintyjän ”urani” Kuopion Työväen Naisvoimistelijoiden pikkujouluissa 1970-luvun loppupuolella. Kitara minulle hankittiin, kun korkea-arvoisille järjestövieraille piti esittää ohjelmaa. Itsekin olen ollut ahkera järjestöelämässä, aina ainejärjestöstä valtakunnallisen liiton ja ylioppilaskunnan johtoon, kunnes taisin saada järjestöistä jopa yliannoksen. Ehkä harhauduin olennaisesta, äidin esimerkistä eli yhteisön merkityksestä, aloin haluta liikaa vain itselleni, ja sitä kautta vaadin myös itseltäni liikaa. Minusta kun pitää tulla aina Suomen paras kaikessa, mitä teen, ja sitten joka kerta petyn.

    Toivon, että äiti on voinut elää ihan myös itselleen, haaveilla asioista ja tuntea. Toivon myös, että jotkut haaveet ovat toteutuneet. Ainakin äiti on matkustellut ja saanut oman pihan, missä näkyy suomalaisen yhteiskunnan sosiaalinen nousu 70-luvulta tähän päivään. Se on vaatinut arkea, nuukuutta ja työtä. Niitä äiti ei ole koskaan pelännyt.

    Itse en koskaan voi korvata kaikkea, mitä olen äidiltä saanut, ja uskon, ettei äiti sellaista varmaan odotakaan. Voin antaa mukana olemista, ja toivottavasti läsnäoloani, sillä minulla on hyvä olla äitini seurassa.

    Tämän koronakevään paras uutinen minulle oli se, että äiti voitti syövän. Fuck you cancer, mun äitiä et päihitä!

    Hyvää äitienpäivää, äiti!

    Viime vuonna nautittiin keväisestä auringosta Varkaudessa, jossa äitini asuu.


    About

    Vastaa

    Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *