• Edinburghin päiväkirja, päivä 3

    by  • 19/08/2017 • Blogi, Kritiikit, Taide & Kulttuuri • 0 Comments

    Clwyd Theatr & Orange Tree Theatre: HOW TO BE A KID

    Aamu alkoi lastennäytelmällä. Voimauttava teksti perheestä, jossa 12-vuotias Molly joutuu ottamaan liian suuren vastuun yksinhuoltajaäidin mielenterveysongelmien vuoksi. Molly löytää sijoituskodista uuden parhaan ystävän ja saa vaikeuksiinsa yllättävää tukee tuonpuoleisesta. Viimeisteltyä äänimaailmaa ja upeat valot. Lapsi voi olla supersankari, vaikka perheessä onkin joskus hankalaa. Lopuksi äitikin voi paremmin, kun saa käydä hetken lepäämässä.

    National Theatre of Scotland: HOW TO ACT

    Perinteisempi draama kahdelle näyttelijälle, jossa huolellista roolinrakennusta. Tilanne alkaa vanhemman miesnäyttelijän (Robert Goodale) nuorille pitämästä teatterityön mestarikurssista, ja kasvaa hurjaksi modernin kolonialismin tilinteoksi. Jade Ogugua laittaa valkoisen miehen katumaan syntejään. Lopulta juonikuvion viittaukset Nigerian öljynporaukseen tuntuvat päälleliimatuilta, eikä miehen nuoruudenhairahdusta tongita ehkä riittävän syvältä.

    Katie Kopajtic: CONFESSIONS OF A PERSONAL TRAINER

    Newyorkilaisen kuntosalin ohjaajana työskentelevä Katie kertoo elämästään, työnsä ihanuudesta ja kurjuudesta. Suomesta ehkä kokonaan puuttuu tällainen storytelling-esitystyyppi, jossa esiintyjä jutustelee rennosti menemään. Tiukempi muoto ja draamallisempi rakenne ovat ehkä enemmän minun makuuni. Nyt kolmevarttinen jättää löysän vaikutelman, vaikka Katie onkin olemukseltaan kaikkea muuta kuin löysä.

    CultureClash Theatre & Greenwich Theatre: UNDER MY THUMB

    Atwoodilaisessa dystopiassa tapahtuva kuuden nuoren naisen vankilanäytelmä avautuu hitaasti. Roolit on rakennettu laadukkaan oloisesti. Esitys on rakennettu karkeaan kellariin (Assembly Roxyn Snug Bar -näyttämö, vaikka ei tää sano kuitenkaan mitään kenellekään), mikä sopii hyvin estetiikkaan. Käsikirjoituksen juonipuoli vaikuttaa tosin köykäiseltä. Käsiohjelmaa lukemalla saa käsityksen, että kyseessä on nuorten valmistuneiden näyttelijöiden showcase-numero. Esiintyjien yhteyteen on merkitty casting-katalogin numerot ja jopa agenttien nimet. Eihän siinä mitään, mutta vähän tefloninen maku jää taideteoksesta, josta huutaa lujaa se, että näille tekijöille pitää antaa uusia duuneja äkkiä.

    Traverse Theatre: LETTERS TO MORRISSEY

    Gary McNair on kirjoittanut ja esittää sooloesityksen, jossa nuori mies kasvaa kohti aikuisuutta kipeiden vaiheiden läpi. Esitys on ollut juuri ensi-illassa Fringessä. Tarinassa 15-vuotiaan mielikuvitus tuottaa hieman outoja ainekirjoituksia ja teinin ympärillä elävät aikuiset ehdottavat, että tämä etsisi itselleen henkilön, jonka kanssa keskustella elämästä, murheista ja niin edelleen. Nuori mies alkaa kirjoittaa kirjeitä sankarilleen, Morrisseylle. En (ehkä enää) kutsu itseäni faniksi, vaikka ovathan The Smithsin ”The Queen is Dead” ja Mozin itsensä ”Bona Drag” tärkeitä levyjä. Käsikirjoitus on laadittu hyvin ja esityksen yleissoundi toivorikas, vaikkei Morrissey kirjeisiin vastaakaan — vai vastaako…?

    PAUL AUSTER – New York Storyteller

    Tein syrjähypyn kirjafestivaalin puolelle. Jonottaessani kuuntelemaan kirjailijamestarin haastattelua luen ikäviä uutisia Suomen Turusta. Kaksi ihmistä on menehtynyt ja seitsemän loukkaantunut puukkomiehen riehuttua torilla.
    Edinburghin Charlotte Parkissa Paul Auster kertoi kirjastaan ”4 3 2 1”, joka on kattava kronikka amerikkalaisen yhteiskunnan kehityksestä toisen maailmansodan jälkeisestä ajasta 70-luvulle. Auster katsoo, että nykyään avoimina ovat täsmälleen samat haavat kuin 50 vuotta sitten: sota ja rasismi. Kylmä sota ja sen hysteerinen kommunisminvastaisuus dominoteorioineen vaikuttavat yhä nykyäänkin, sillä Austerin mukaan yhteiskunnan jakolinjat noudattavat samankaltaista demografiaa. Kansa ei keskustele eikä kuuntele, minkä vuoksi kirjailijan työ on yhä arvokasta, vaikka Auster itse onkin ”aina ollut pessimisti”.


    About

    Vastaa

    Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *