• Enemmän kauhudraamaa kuin modernia Jotunia

    by  • 03/09/2017 • Blogi, Kritiikit • 0 Comments

    Julkaistu Hämeen Sanomissa 3.9.2017

    Arttu Ratinen kokee Huojuvan talon Eeron hahmossa perhehelvetin pahimmat kauhut. Kuva: Harri Hinkka/Tampereen Teatteri


    Tampereen Teatteri: Huojuva talo. Sovitus ja ohjaus Antti Mikkola. Lavastus Juha Mäkipää, valot ja videot Tiiti Hynninen, puvut Mari Pajula, äänisuunnittelu Simo Savisaari ja Antti Mikkola. Rooleissa Arttu Ratinen, Anna-Maija Tuokko, Mari Turunen, Aliisa Pulkkinen, Ville Majamaa, Antti Tiensuu, Ella Mettänen ja Markku Thure. Ensi-ilta 31.8.2017.


    Maria Jotunin Huojuva talo -romaania pidetään suomalaisten perhehelvettikuvausten klassikkona, johon myöhemmät aiheen kuvaukset väistämättä vertautuvat. Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämölle sovituksen aiheesta on ohjannut Antti Mikkola.

    Kyseessä on enemmän päälle- tai uudelleenkirjoitus kuin Jotunin romaanin sovitus. Jotunin teos on Mikkolan ja työryhmän käsissä modernisoitunut ja sen keskeisten hahmojen sukupuolet vaihtuneet päikseen. Myös sen emotionaalinen viritys on päivittynyt ja sen sävyt draamallisemmat.

    Teoksen luonne parisuhdemoraliteettina tulee yhä selkeämmin esiin niin hyvässä ja pahassakin. Hahmojen motivaatiot yksinkertaistuvat väistämättä, kun romaanimuotoa näyttämöllistetään, mutta sukupuoliasetelman kääntäminen tekee tarinasta kenties yleispätevämmän. Valta-asetelma muuttuu näkyvämmäksi, kun väkivaltainen tyranni on nainen, missä taas tietenkin on hyvät ja huonot puolensa.

    Kuitenkin, juuri tässä hetkessä asetelma laajentaa moraalista vastuuta pelkästään pahantekijän vastuusta koko ympäröivän yhteisön vastuuseen. Mikä estää meitä puuttumasta ajoissa läheisen ilmiselviin mielenterveysongelmiin? Mikä estää meitä tiedostamasta asiaa ja pelastamaan edes sivulliset kärsijät?

    Tampereen Teatterin Huojuva talo on onnistunut avaus teatterisyksylle. Siinä on paljon tyylikkäitä teatterillisia elementtejä ja se on rytmitetty erinomaisen ansiokkaasti. Lavastuksen, valosuunnittelun ja videoprojisointien yhteisvaikutus on saumatonta.

    Erityisen kiitoksen ansaitsevat pääroolien näyttelijät. Pääosan hakattuna ja alistettuna aviopuolisona tekevä Arttu Ratinen tekee erinomaisen työn. Hän on tarinan kertojana yhtä aikaa vahva ja haavoittuva, ja säätelee tunteisiin samastumisen polttopistettä taitavasti. Ratisen ja ohjaaja Mikkolan ansioksi voi laskea sen, ettei esitys lypsä katsojan tunteita tai kyyneleitä liikaa – vaikkei katsomosta juuri kuivaa silmää poistukaan – vaan pitää rankan ja kauhean ilmaisunsa tasapainossa.

    (Epävarman Eeron roolissa on selvää sukulaisuutta Mikkolan muiden ohjausten mieshahmoihin, joista lähimpänä mieleen kimpoaa Ei voi auttaa, sori -esityksen Tuhnu, joka toki oli selvästi komediallinen hahmo.)

    Anna-Maija Tuokko suorituu hienosti roolistaan epävakaana ja narsistisena, läpikotaisen hajonneena vaimona ja äitinä. Lean ja Eeron roolihahmot ovat täysin poissa tasapainosta, mikä alkuun hämmentää ja tuntuu liialta mustavalkoisuudelta. Äärimmäisyydessään esitys onkin enemmän kauhudraama kuin kyökkirealistinen kuvaus todellisuudesta. Sillä on sukulaisuutta kenties enemmän esimerkiksi Stanley Kubrickin Hohto-elokuvan, kuin millään Jotunin aikalaisteoksen kanssa.

    Muista rooleista erottuu näyttävimmin Aliisa Pulkkisen työ hakatun Eeron äitinä. Hahmo on perheideologisessa sokeudessaan niin raivostuttava, että katsoja vääntelehtii, huokailee ja haluaa tämän poistuvan kauas, ei Pulkkisen mainion työn, vaan hahmon painajaismaisuuden vuoksi.

     


    About

    Vastaa

    Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *