• Häpeä, joka hellittää

    by  • 19/01/2019 • Blogi, Kritiikit • 0 Comments

    Julkaistu Hämeen Sanomissa 19.1.2019

    Uutelan isäntä (Heikki Kinnunen, vas.) luulee tehneensä hyvän kaupan naimalla Keskitalon Mantan (Riikka Puumalainen). Kuva: Moe Mustafa/Tampereen Teatteri.


    Tampereen Teatteri: Pakolaiset. Johannes Linnankosken romaanin pohjalta sovitus, ohjaus ja lavastus Mikko Roiha. Videot Moe Mustafa. Musiikki Pekko Käppi. Puvut Heli Roininen. Koreografia Riikka Puumalainen. Valot Raimo Salmi. Äänisuunnittelu Hannu Hauta-aho. Näyttämöllä Heikki Kinnunen, Riikka Puumalainen, Esko Roine, Ritva Jalonen, Eeva Hakulinen, Pia Piltz, Martti Manninen, Antti Tiensuu, Elisa Piispanen ja Pekko Käppi. Ensi-ilta Tampereen Teatterissa 17.1.2019.


    Tampereen Teatterin päänäyttämö on saanut laadukkaan lisän ohjelmistoonsa.

    Johannes Linnankosken samannimiseen pienoisromaaniin perustuva Pakolaiset on yli satavuotiaaksi tarinaksi yllättävänkin harvoin näyttämöllä nähty teos, jonka sisältämä analyysi häpeästä, valheesta ja anteeksiannosta nousee kirkkaasti vastaavien suomalaisten suurten tarinoiden joukkoon.

    Pakolaisten maailma sijoittuu esiteolliseen maaseutu-Suomeen, aikaan jolloin perheyhteisöä piti kasassa kunnia ja häpeä. Perhe ja varsinkin sen naispuoliset jäsenet ovat isännän, miehen omistuksessa ja naimisiinmeno on konkreettisesti taloudellinen kauppasopimus.

    Seksuaalimoraalin ulkopuolella oleva teko ajaa tarinan perheen pakolaisuuteen, häpeä muuttuu valheeksi ja perheen jäsenet joutuvat kukin vaikeaan sisäiseen kurimukseen.

    Mikko Roiha on ohjannut esityksen kiinnostavalla tavalla. Kansallisromanttinen peltomaisema muuttuu ajoittain kuristavaksi trilleriksi, jossa tunnelma syntyy tiukasti kontrolloidusta rytmistä ja äänimaailmasta.

    Tikittävä rytmisyys muodostaa tehokkaita kontrasteja puhumattomuuden, tapahtumattomuuden ja pitkien hiljaisten hetkien kanssa. Joskus yksinkertaisin mahdollisuus on kokeilun ja toteutuksen arvoinen ratkaisu.

    Linnankosken romaanin tunnelma siirtyy näyttämölle varsin orgaanisesti ja alkutekstille uskollisesti. Päähenkilö Juha Uutelan sisäinen maailma näyttämöllistyy klaustrofobisella hurjuudella.

    Tarinan lähimpiin vertailukohtiin, Minna Canthin Anna Liisaan ja ehkäpä Santeri Alkion Puukkojunkkareihin verrattuna Pakolaiset päätyy kuitenkin valoisampaan ja inhimillisempään tulkintaan. Mies, jonka omistukseen kuuluu talon lisäksi myös vaimo, kasvaa ja oppii, ja yhteisön on mahdollista päästä häpeästään irti.

    Koko esityksen  työryhmä on tiukasti ja yhtenäisesti esityksen takana. Näyttämöllä Heikki Kinnunen antaa itsestään Uutelan roolissa yhä monipuolisemman kuvan. Uutelan rooli onkin sukua roolille, jonka Kinnunen teki kolme syksyä sitten Juha Jokelan Patriarkassa.

    Nyt Kinnunen saa rinnalleen vetoavuksi Esko Roineen Keskitalon isännän. Vanhenevat sukujen päämiehet romahtavat henkisiin kipuihinsa yhdessä, ikään kuin dinosaurukset toisiaan vasten.

    Vastavoima syntyy tarinan nuorisosta, joista erityisesti puhumatonta morsianta, Keskitalon Mantaa esittävä Riikka Puumalainen, sekä tämän sisarta esittävä Pia Piltz nousevat esiin kuin kyntöauran käyttäjän piiskat, edellinen täynnä kirskuvaa vimmaa ja vihaa, jälkimmäinen parantavaa rakkautta.

    Tunnelman virityksen vie ääriinsä musiikki, josta esityksessä vastaa Pekko Käppi. Jouhikon Jimi Hendrixiksikin kutsuttu Käppi sahaa soittimestaan taajuuksia ja värejä, jotka ovat yhtä aikaa moderneja ja arkaaisen metsäisiä.

    Kiinnostava pakolaisuuden teema on läsnä esityksessä, mutta tottapuhen se jää jo Linnankosken alkutekstissä suurempien teemojen, kuten häpeän ja anteeksiannon varjoon.

    Aksu Piippo


    Lue myös Lisälehti: Pakolaiset


    About

    Vastaa

    Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *