• Helmen hehku on harmillisen haalea

    by  • 25/01/2018 • Blogi, Kritiikit • 0 Comments

    Julkaistu Hämeen Sanomissa 23.1.2018

    Prinsessa Adalmiinan vanhemmat lakaisevat kaikki esteet ylpeän lapsensa tieltä. Kuva: Kari Sunnari/TTT


    Tampereen Työväen Teatteri: Adalmiinan helmi. Zacharias Topeliuksen sadun sovitus Anna Krogerus. Ohjaus Anne Rautiainen. Lavastus ja puvut Pirjo Liiri-Majava, kampaukset ja maskit Eija Mikkola, valot ja projisoinnit Juha Haapasalo. Rooleissa Katariina Havukainen, Auvo Vihro, Teija Auvinen, Verneri Lilja, Jukka Saikkonen, Sonja Halla-aho, Milla Länsiö. Ensi-ilta 18.1.2018.


    Zacharias Topeliuksen syntymästä tuli hiljattain kuluneeksi 200 vuotta. Osittain merkkipäivänkin vuoksi instituutiot nostavat kansakunnan virallisen satusedän tuotantoa esiin ja tuovat tämän tarinoita yhä uusien sukupolvien tietoisuuteen.

    Vaikka monissa Topeliuksen saduissa onkin nykypäivän lapselle outoa metaforiikkaa, on vaikkapa Adalmiinan helmi yksi niistä saduista, jotka löytävät tarttumapintaa tämänkin vuosituhannen tajunnasta.

    Se on satu ylpeästä prinsessasta, joka oppii ystävyyden ja pienten tekojen merkityksen, sekä vanhemmista, jotka tiedostavat virheensä, mutta kuitenkin onnistuvat palaamaan eheään yhteyteen.

    Hieman pihalla olevat vanhemmat on se sadun teema, joka istuu hienosti tähän aikaan. Sadusta havainnollistuu se, miten vanhempien maailmankuva ja heidän lapselleen rakentama todellisuus lapsessa heijastuu.

    Anna Krogeruksen Tampereen Työväen Teatteriin tekemä satusovitus ei muuta sadun perusasetelmaa, vaikka viittauksia nykyhetkeen siellä täällä onkin. Haltiattaren prinsessalle ylimääräiseksi lahjaksi antama ”nöyryys” muuntuu ”sydämen voimaksi”, mitä voi pitää hyvänä, tosin vaikeammin avautuvana tarinan rakennuspuuna.

    Kaikki ei kuitenkaan ole hyvin Anne Rautiaisen ohjaaman esityksen satumaassa.

    On tylsää ja surullista, jos lapsille tarkoitettu taide ja kulttuuri jää marginaaliin pelkästään taloudellisten arvojen vuoksi. Iso esitys kun on kallista tehdä ja tuottaa huonommin kuin aikuisille tarkoitettu.

    On kuitenkin vielä paljon sitäkin surullisempaa, jos lapsille tarkoitettu taide tehdään niin, että siinä haiskahtaa laiskuus ja ylimalkainen ymmärrys kohdeyleisöstään.

    Adalmiinan helmi on satu, joka operoi ensisijassa sellaisen proosan kielellä, joka näyttämöllistyy kankeasti. Draama elää toiminnasta, ei hahmojensa ominaisuuksista, ja läpiseisoskellut kohtaukset ovat tylsiä niin lapsikatsojalle kuin aikuisellekin.

    Suurehko näyttämö vaatii muutakin kuin kaunista tekstiä tai ajankohtaisuustarroina päälle liimattuja populaariviittauksia. Ensimmäisen puoliskon ylpeässä ja itsetyytyväisessä prinsessassa ei ole ainoatakaan piirrettä, josta katsoja voisi pitää, mikä haittaa draamallista dynamiikkaa.

    Esityksen draamallisempi toinen puolisko korjaa ensimmäisen vajavaisuuksia, muttei pelasta kokonaisuutta eläinhahmoillakaan.

    Ylipäänsä vaikuttaa siltä, että kohtausten tai näyttämön käytön parissa tehty työ on jäänyt kesken. Esityksessä ei ole emotionaalista koukkua, johon katsoja voisi tarttua.

    Katariina Havukainen jää pääosassa liian yksin kannattelemaan kokonaisuutta, jonka saumat vuotavat. Kadonneen prinsessan etsiminen ei tuota jännitettä, eikä loppukaan säväytä.

    Parasta esityksessä ovat visuaaliset yksityiskohdat, Pirjo Liiri-Majavan suunnittelemat puvut, Eija Mikkolan kampaukset ja Juha Haapasalon projisoinnit.

    Näyttelijät tekevät, minkä voivat. Ongelmat ovat peräisin taiteellisen prosessin suunnitteluvaiheesta. Se on suuri harmi.

    Aksu Piippo


    About

    Vastaa

    Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *