• Hullu elää inhimillisyyden lakipisteessä

    by  • 13/12/2016 • Blogi, Kritiikit • 0 Comments

    Julkaistu Hämeen Sanomissa 13.12.2016.


    Teatteri Telakka: Hullu. Käsikirjoitus ja ohjaus Juha Hurme. Valo- ja äänisuunnittelu Hannu Hauta-aho. Rooleissa Antti Laukkarinen, Antti Mankonen ja Kaisa Sarkkinen. Kantaesitys 8.12.2016.


    31107765420_965380b691_z

    Kuva: Kai G. Baer.

    Mies sairastuu, joutuu sairaalaan, kohtaa sairautensa ja alkaa hiljalleen toipua. Muusta ei ole kysymys, paitsi siitä miten matka kerrotaan. Juha Hurme on kuvannut teoksessa omia kokemuksiaan. Alun perin teos julkaistiin romaanina kolmisen vuotta sitten.

    Telakan näytelmä on romaanin lihallinen laajennusosa. Näyttämö pystyy kertomaan asioita kenties samastuttavammin kuin pelkkä teksti, sillä näemme ihmisen kehon ja reagoimme siihen välittömämmin. Näyttämöteosta on sovitettu romaanista jonkin verran, mikä on ollut tarinan kertomiselle hyväksi. Kertomus on nyt painokkaampi, kun romaanin toki sinänsä arvokkaat kirjalliset retket on editoitu pois.

    Esitys täydentää kuvaa Juha Hurmeesta teatterintekijänä. Teatterilliset keinot on tälläkin kertaa riisuttu kertomukseen, näyttelijään, valoon ja ääneen. Jotakin uutta kuvassa silti on. Teatterillinen kertomus ei tällä kertaa etäännytä katsojaa Hurmeelle tyypillisesti pelkästään kielellisten hoksottimien varaan. Katsojan ei tarvitse päätellä tai älytä, kun näyttelijä Antti Laukkarinen elää hulluuden läpi koko kehollaan. Katsoja elää ja kokee itsekin. Laukkarisen keho imaisee katsojan mukaansa hulluuden keholliseen kokemiseen uskottavasti. Läkähdyttävä sisäänpäin kiertyvä spiraali ja suuret eleet muuttuvat sairaalajaksossa pieniksi, epävarmoiksi eleiksi ja tukahduttavaksi väsymykseksi. Laukkarinen tekee näyttämöllä valtavan ja ansiokkaan työn. Kaisa Sarkkinen ja Antti Mankonen tekevät esityksen kaikki muut hahmot hienosti pienin keinoin.

    Esitystä olisi vaikea seurata ilman Hurmeelle ominaista humoristista tapaa käyttää lausetta ja kieltä. Se olisi aivan liian kauhea ja traaginen. Nyt esitys on ajoittain jopa hauska. Psykoosiin liukuminen on väliin kuin seuraisi perverssin narrin numeroa. Esityksen todistusvoimaa komediallisuus ei silti vähennä. Mielen järkkyminen kuvataan todellisuuden hitaana muuttumisena sellaiseksi, ettei sitä erota enää unesta. Niin kutsuttu todellisuus on alati muuntuva ja ohut, mieli herkkä ja aistit epäluotettavia, varsinkin väsyneinä. Hurmeen kieli tavoittaa mielen nyrjähdykset.

    Ääni- ja valosuunnittelusta vastaavan Hannu Hauta-ahon työ on esityksen yksi kantavista voimista. Ääni ja valo avaavat esityksestä katsojan tajuntaan uusia maailmoja ja tulkintamahdollisuuksia. Lisäksi ne rytmittävät ilmaisua mainiosti.

    On kenties jopa erikoista, ettei Juha Hurme juuri puutu teoksessaan aiheensa poliittisuuteen. Mielenterveysoireiden lisääntymisestä tai medikalisoitumisesta yhteiskunnassa esitys ei sano sanaakaan. Ratkaisua ei osaa pitää sen enempää huonona kuin hyvänäkään, mutta ehkäpä siinä piilee syy esityksen taustalla piilevään positiivisuuteen ja toivorikkauteen. Psykoosista voi toipua.


    About

    Vastaa

    Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *