• Kulttuurisia ongelmia Anatevkassa

    by  • 03/09/2017 • Blogi, Kritiikit • 0 Comments

    Viulunsoittaja katolla on visuaalisesti komea. Kuva: Kari Sunnari/TTT


    Tampereen Työväen Teatteri: Viulunsoittaja katolla. Käsikirjoitus Joseph Stein, musiikki Jerry Bock, laulujen sanat Sheldon Harnick. Suomennos Esko Elstelä. Ohjaus Miika Muranen. Koreografia Petri Kauppinen, musiikin sovitus Eeva Kontu ja Joonas Mikkilä. Kapellimestari Joonas Mikkilä. Lavastus Teemu Loijas, puvut Marjaana Mutanen, kampaukset ja maskit Eija Mikkola, valot Sami Rautaneva, äänet Kalle Nytorp. Rooleissa Ola Tuominen, Petra Karjalainen, Petra Ahola, Maria Lund, Miila Virtanen, Juha-Matti Koskela, Minna Hokkanen ja paljon muita.


    Ne, jotka minut tuntevat, tietävät minulla olevan ongelmia musikaaliteatterin kanssa. Varsinkin ns. kansainvälinen musikaaliteollisuus tuottaa laatumakkaraa, joka on useimmiten toki näyttävää, viihdyttävää ja taitavasti tehtyä, mutta samalla ilman särmää ja sattumia, tasaista taikinaa, jossa merkitykset ja sisällön painokkuus hukkuvat. Muoto ottaa vallan ja sokeroi, keventää. Ja musiikkikin on usein lajityypillistä keskitien resitaalia.

    Viulunsoittaja katolla sisältää teatterihistorian miltei parasta musikaalimateriaalia. Sen musiikki on kaunista ja sillä on omaleimainen identiteetti, mikä johtuu sen villeistä klezmer-vaikutteista. Sen sisältö on peräisin Sholom Aleichemin kirjoittamista tarinoista, joissa Ukrainan ashkenazijuutalaiset taistelevat oikeudestaan olemassaoloon ja omiin perinteisiin.

    Tampereen Työväen Teatterin suurelle näyttämölle tehty versio on oikein hienon näköinen. Näyttämökuva on komea. Koreografiat, jotka alkuperäisversion ohjaaja Jerome Robbinsin perikunta antaa nykyään vapaasti tehdä, ovat ammattitaidolla laaditut ja yhteydessä sisältöönsä. Laulajat ovat ensiluokkaisia ja bändi on hyvä. Esitys rullaa kuin koneisto, eikä tylsää kohtaa ole. Töitä on tehty, se kuuluu ja näkyy, sitä en käy kiistämään.

    Mikä sitten on ongelma? Eihän mikään voi olla täydellistä.

    Esityksessä on paljon hyviä kohtauksia. Hääkohtaus legendaarisine lauluineen kirvoittaa kutittelua selkänahkaan. Tevjen tyttäriä esittävät Petra Ahola, Maria Lund ja Miila Virtanen tekevät hienot roolit. Mutta taas törmään musikaalin helmasynteihin: En voi ymmärtää, miksi joskus musiikkiteatterissa näytteleminen loppuu tai feidaantuu, kun laulu alkaa, sillä mielestäni laulun tekninen puhtaus ei ole teatterissa pääasia. Lisäksi musikaalille tyypillisenä syntinä kuuluu puhekohtausten läpilukumainen replikointi, joka antaa hengettömän vaikutelman, vaikka tapahtuisi vain kerran-pari.

    Tässä tapauksessa ongelmat alkavat jo kuitenkin siinä kohtaa, kun päätös tehdä Viulunsoittaja katolla suurelle näyttämölle syntyy.

    Ensinnäkin, Viulunsoittaja katolla on sen sortin materiaali, että se on nähty maailman ja Suomenkin näyttämöillä todella monta kertaa sen 53-vuotisen historian aikana. Siihen pitäisi löytää uusia särmiä, uudenlaista ilmaisua, jokin uusi väite, miksi tehdä se ylipäänsä. Tätä haastetta Miika Muranen ei ohjauksessaan pysty ylittämään. Esityksessä ei ole mitään yllättävää. Musiikkiin tai tekstiin tuskin saakaan koskea, mutta mahdollisuuksia moderneihin nyansseihin olisi.

    Viulunsoittaja katolla sisältää vähintään kaksoisvalotuksen. Se on jo valmiiksi viihteellinen tulkinta sarjasta tragedioita. En täysin pidä sen mustavalkoisuudesta etnisissä ja uskonnollisissa kysymyksissä. Esimerkiksi Tevjen hahmo ei joudu koskaan täysin vastaamaan omasta taipumattomasta fundamentalismistaan.

    ”Viulunsoittajan” poliittisesta puolesta on debatoitu koko sen historian ajan. Sen sisältö etnisestä vainosta on järkyttävä. 2000-vuotinen juutalaiskansan diaspora ja sen synnyttämät ilmiöt ovat olleet polttoainetta kauheille tragedioille. Ei ole kuitenkaan edes juutalaisyhteisön sisällä selvää, miten pogromeista tai diasporasta tulisi keskustella tai miten niitä pitäisi populaarikulttuurissa esittää. Suurin osa sen alkuperäisestä kohdeyleisöstä, eli 60-luvun newyorkinjuutalaiset ovat varmasti pitäneet sitä hienona kunnianosoituksena äitien ja isien uhrauksille ja elämänmuodolle. Sitä on kuitenkin kritisoitu siitä, että se tekee tragediasta pehmeää viihdettä.

    Nykyisessä maailmanajassa ei ole myöskään täysin selvää, että kaikki siunaavat tavan, millä toiseen kansanryhmään kuuluvien ihmisten uskontoa ja etnisyyttä kuvataan. Onko täysin hyväksyttävää, että uskonnon tai etnisen ryhmän kuva toisinnetaan kokonaan toisen etnisyyden kehoissa ja symboliikassa? On niitä, joiden mielestä sitä ei tulisi tehdä lainkaan.

    Ja nyt, aivan kuin tämä sama materiaali voisi matkustaa historian läpi Tampereelle, muuttua siinä sivussa kuin kaikkien yhteiseksi kulttuuriseksi omaisuudeksi, osaksi länsimaisen teatterin kaanonia, jonka kuka vain voi panna näyttämölle. En ole absoluuttisen varma, etteikö voisi, mutta olisi näihin edellä esitettyihin ongelmakohtiin hyvä löytää edes jokin kulma. Ei voida viattomasti ajatella, että tehdäänpä vaan, kun ”se on niin ihana”.

    Jossain kohtaa Tampereen Työväen Teatterin versiota markkinoitiin ”ajankohtaisena”. Loppukohtaukseen istutettu visuaalinen kysymys ei tee esityksestä ajankohtaista, vaan on pikemmin viihteellisen musikaalin päälle liimattu poliittinen tarra.


    About

    Vastaa

    Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *