• Lisälehti: Pakolaiset

    by  • 21/01/2019 • Blogi, Kritiikit • 0 Comments

    Kuva: Moe Mustafa

    Olen monen arvion kohdalla miettinyt, etta haluaisin kirjoittaa pidemmästikin, tai palata aiheen äärelle. Tämä koskee erityisesti lehtikritiikkejä, joiden mitta on usein alle 3000 merkkiä. Eihän siinä mitenkään saa kaikkea ajateltua sanottua. Onneksi on verkko, joka nielee tekstiä kenties enemmän kuin taivas tähtiä. Tämä tässä on ensimmäinen Lisälehti. Tämä teksti saattaa sisältää jonkinasteisia spoilereita. Olet varoitettu.


    Pakolaisten arviostani voi päätellä, että pidin esityksestä. Pidän teatteri-ilmaisusta, joka nojaa teatterillisuuteen, eli keinoihin, joita ei voisi käyttää muualla tai jotka eivät olisi edes mahdollisia muussa taidemuodossa.

    Mikko Roihan ohjauksessa käytettiin useita tällaisia keinoja. Ominaista esitykselle on sen koko näyttelijäryhmän käyttäminen olosuhteiden tai hahmojen sisäisen tilan kuvaajana. Näyttämöllä se ei ole kovin harvinaista tai uutta, suuren repertuaariteatterin päänäyttämöllä ehkä kylläkin.

    Näyttelijäntyö ja skenografia irtoavat selkeästi realismista, mutta aistimaailma ja tunneilmaisu pysyvät tunnistettavina. Esitys on tasapainossa.

    Lukaisin Johannes Linnankosken romaanin ennen esityksen näkemistä. En ollut ennakkoon ihan varma, miten materiaali lunastaa paikkansa tässä ajassa. Minulla oli varauksia siitä, minkä takia esitys on tehty. Kaanonista nousee yhä tämän tästä agraarielämän kuvauksia, joissa romantisoituu mikä milloinkin, yleensä aina elämänmuoto, maa ja seksuaalimoraalin kipupisteet.

    Roihan visiossa teoksesta on kuitenkin painokas pointti. Esitys asemoituu moderniin keskusteluun sukupuolten toimintavapauksista, mikä asettuu vaa’alle jännittävään kallistuskulmaan sen käsityksen kanssa, joka meillä sata vuotta vanhasta suomalaisesta maaseutukuvauksesta kenties on.

    Esitys sijoittuu maailmaan, jossa nainen on isänsä omaisuutta avioliiton solmimiseen saakka, minkä jälkeen hän aviomiehensä omaisuutta ja huonetta. Näinhän oletamme Keskitalon Mantasta. Tässä esityksessä nainen on kuitenkin subjekti, tai kasvaa sellaiseksi, ja näytelmän aikajatkumossa mies tunnistaa asiantilan ja päästää kovan sisäisen kamppailun jälkeen antaa naisen olla sellainen kuin on. Sukupuolten statusten muutos on tämän esityksen suurin idea.

    Riikka Puumalaisen esittämällä Mantalla on ääni, mutta se ei kuulu samassa rekisterissä kuin muiden. Se on ajoittain hyvinkin hakkaavaa ja raastavaa tanssi-ilmaisua, joka väliin varsin isosti eroaa muusta dramaturgiasta. Tässä kontekstissa ratkaisu on hyvä, joskin ehkä ilmeinen.

    Roihan itsensä suunnitteleman lavastuksen luomat kuvat ovat vetolujia. Näyttämöä halkovat junakiskot, kuin alleviivaten talonpojan ennaltamäärättyä elämänlatua. Yksi kiskopari kulkee vinottain — muutos on mahdollinen. Elämäni tarina voi mennä toisellakin tavalla.

    Olen ollut jo jonkin aikaa sitä mieltä, että Hannu Hauta-aho on Tampereen mielenkiintoisimpia äänisuunnittelijoita. Yhdessä Pekko Käpin säveltämän ja esittämän musiikin kanssa Hauta-ahon suunnittelema äänimaisema saa selkäytimen resonoimaan.

    Esityksen käsiohjelmassa Pekko Käppi mainitaan ”tamperelaiselle katsojille uutena nimenä”, mikä hieman nauratti. Mm. Tukkateatterin perustajasukupolveen kuuluva Pekko kun on tehnyt teatterimusaakin jo ainakin 20 vuotta. Minua hieman harmittaa, kun luonnehdin Pekkoa kliseellä ”jouhikon Hendrixiksi”. Kirjoittaessa tuli kiire, ja Käppi on elänyt jo Hendrixin ohi.


    Vastaa

    Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *