• Madridin ihanat, rikkinäiset naiset

    by  • 19/09/2017 • Blogi, Kritiikit • 0 Comments

    Julkaistu Hämeen Sanomissa 16.9.2017.

    Sinikka Salminen keittää kirpeää keittoa Hämeenlinnan Teatterin musikaalissa. Kuva: Tapio Aulu.


    Hämeenlinnan teatteri: Naisia hermoromahduksen partaalla. Käsikirjoitus Pedro Almodóvarin elokuvan pohjalta Jeffrey Lane, laulut David Yazbek, käännös Mikko Koivusalo. Ohjaus Maiju Sallas, koreografia Jens Walentinsson, kapellimestari Antti Paranko. Lavastus Eira Lähteinen, puvut Satu Suutari, valot Hannu Suutari, äänet Timo Pönni. Rooleissa Sinikka Salminen, Lasse Sandberg, Katariina Kuisma-Syrjä, Matti Leino, Lotta Huitti, Liisa Peltonen, Birgitta Putkonen, Mikko Töyssy ja muita.


    Gazpacho on espanjalainen, usein tomaattipohjainen, kylmä keitto, joka tunnetaan usein alkuruokana ennen pääruokaa. Miten se liittyy Hämeenlinnan teatterin musikaaliin, jääköön tässä kertomatta, mutta chiliä väkevämpiä sattumia siihen liittyy.

    Musikaali itse, Pedro Almodóvarin samannimiseen elokuvaan perustuva Naisia hermoromahduksen partaalla, ei ole lainkaan kylmä keitos, eikä mikään alkuruoka, vaan pikemmin pitopöytä tai kuumottava fiesta, johon mahtuu tyyliä laidasta laitaan.

    Broadwaylle vuonna 2010 tehty Jeffrey Lanen kirjoittama ja David Yazbekin säveltämä versio ei ole pelkästään helppo viihdemusikaali, vaan sillä on oma, tunnistettava persoonallisuus ja sisältö. Se on alkuteoksen hengelle ja rakenteelle uskollinen, tosin joitakin hahmoja on painotettu eri tavalla näyttämöteoksen kollektiivisempiin tarpeisiin.

    Musta komedia sopii musikaalin muotoon hyvin, sillä silloin kukaan ei edes odota hahmoilta arkirealismia. Almodóvarin tarinan anarkistiset piirteet tulevat näyttämöllä esiin. Musikaalin eri-ikäisiä naisia voi hyvinkin pitää meluisan ylidramaattisina ja hyökyvinä, mutta jokainen heistä on yksin ja rikki miehisen petoksen seurauksena.

    Feminiini – jopa feministinen – näkökulma näkyy jo siinä, miten ylivoimaisena tarinan petettyjen naisten esiintyjien lavapreesens näyttäytyy. Sinikka Salminen päähenkilö Pepan roolissa pitää pitoja kasassa vakuuttavasti, ja hänen vastinparinaan Katariina Kuisma-Syrjä umpikahelina, näkymättömyyttä pelkäävänä Luciana tekee itsestään unohtumattoman.

    Kun esityksen naiset on tyylitelty pirstaleisiksi, ovat miehet hahmoteltu aivottomiksi hyväksikäyttäjiksi. Lasse Sandberg hahmottelee isärakastaja Ivánista niin limaisen viettikoneen, että katsojaa nolottaa. Poikkeukset sääntöön näyttäytyvät enkelimäisinä hyväntekijöinä, kuten blondia taksikuskia esittävä Mikko Töyssy.

    Parasta esityksessä on sen karnevalistinen heittäytyminen sisältönsä vietäväksi. Monet ratkaisut ovat täysin pöljiä, kliseisiä tai halpamaisuuden rajoilla, mutta nyt ei pelätä, vaan pokkana mennään, täysillä ja pelkäämättömällä asenteella.

    Esityksen visuaalinen puoli on ratkaistu yhtä pelottomasti. Eira Lähteisen ihanankamala lavastus on hakenut muodot ja värit suoraan 80-luvun muotijulkaisuista. Yhdessä Satu Suutarin pukujen kanssa se maistuu nostalgisen kirpeältä.

    David Yazbekin musiikki on latinalaisvaikutteista, dramaattista musikaalilaulua, jossa on monta kiinnostavaa yksittäistä sävellystä. Bändi on hyvässä vedossa. Kappaleista erottuvat edukseen erityisesti Liisa Peltosen hauska puhelintilitys ja esityksen teemakappale, jossa jätetty, näyttelijänä työskentelevä Pepa pyytää kollegaansa, petollista Ivánia valehtelemaan vielä lisää.

    Esityksen heikkoudet piilevät sen tyylillisessä moninaisuudessa. Kun tyylilaji tanssii melodraaman ja farssin välillä, kulhon liimaukset nitkuvat ja keitos on vaarassa valua karkuun. Päistikkaa ryntääminen vaatisi dynamiikkaa ja ajoittaista rauhoittamista sekä huolellisempaa hahmottelua stereotyypin sijaan.

    Aksu Piippo


     

     

     


    About

    Vastaa

    Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *