• Mielensäpahoittajan kirves on tylsä

    by  • 07/02/2017 • Blogi, Kritiikit • 0 Comments

    Julkaistu Hämeen Sanomissa 7.2.2017.


    Tampereen Työväen Teatteri: Mielensäpahoittajan Suomi. Tuomas Kyrön tekstien pohjalta sovittanut ja ohjannut Tiina Puumalainen. Lavastus ja puvut Teppo Järvinen. Valot Eero Auvinen. Rooleissa Raimo Grönberg, Jyrki Mänttäri, Sisu-Petteri Haraholma, Niila Nousiainen, Teija Auvinen, Auvo Vihro, Chike Ohanwe, Jaana Oravisto, Suvi-Sini Peltola ja paljon muita. Kantaesitys 2.2.2017.


    Mielensäpahoittajan hahmo on jaettu kolmelle eri-ikäiselle näyttelijälle. Kuvassa Jyrkki Mänttäri (vas.), Sisu-Petteri Haraholma ja raimo Grönberg. Kuva Sunnari.

    Mielensäpahoittajan hahmo syntyi Tuomas Kyrön kynästä alun perin radiomonologiksi syksyllä 2009. Hahmo sivalsi näyttelijälegenda Antti Litjan suulla vähän kaikkea, mikä liittyi arjen tai työelämän muutoksiin, ja erityisesti hahmo vaikutti pelkäävän hysteerisesti omia tunteitaan. Teoksena Mielensäpahoittaja parodioi joskus-kovin-suomalaista nostalgiaa pysähtyneeseen menneisyyteen ja irvaili tapaa pilkata tunteisiin kykenevää miestä ja maskuliinisuutta. Kyrön särmikäs kielenkäyttö ja ovela kirpeys tuntui uudenlaiselta ja vapauttavalta.

    Kun Tampereen Työväen Teatterin jättisuurelle näyttämölle tehdään nyt suurtuotanto itsenäisyyden juhlavuoden hengessä, on tuo särmikkyys tylstynyt täysin. Mielensäpahoittajasta on tullut tyhjentynyt ikoni ja kulttuurituote, joka on erkaantunut lähtökohdistaan melkein kokonaan. Hahmosta on tullut söpö ja lutunen mörrikkä, jonka vaikenemista ja läheistensä valintoja tuomitsevaa urahtelua silitetään myötäkarvaan kuin antiikkinallea. Voidaan toki sanoa, että hahmo on kehittynyt, mutta samalla siitä on pehmentynyt kaikki se ironia, joka siinä aluksi viehätti. Kulttuurituotteesta hahmon ympärillä on tullut mennyttä nostalgisoiva ja laimean tunteellisesti kuvittava koneisto. Läheisilleen emotionaalisesti tuhoisa, ärisevä maskuliinisuus nostetaan ilman haastamista uuninpankolle mukavaan paikkaan lepäämään. Puuttuu enää automarketin kassalta löytyvä mielensä pahoittanut actionfiguuri.

    Näin suureksi tuotannoksi Mielensäpahoittajan Suomi on harmillisen laimea. Se ei oikeastaan ole näyttämödraamaa, vaan komeasti kuvitettua proosaa. Tylsä se ei toki ole, sillä ohjaaja Tiina Puumalainen on rytmisesti taitava. Puumalaisen ohjauksille tyypillisesti myös visuaalinen puoli on urotekoja täynnä. Parasta esityksessä onkin Teppo Järvisen suunnittelema kaunis lavastus, joka on päällystetty kauttaaltaan sanomalehdillä. Värikuvalehdet leijuvat haaveina ja muistoina taivaalla. Järvisen skenografista työtä auttaa Eero Auvisen yksinkertaisen kuulas valosuunnittelu.

    Mielensäpahoittajan näyttämöpersoona on jaettu kolmelle eri-ikäiselle näyttelijälle. Näyttelijöistä Jyrki Mänttäri tekee ilahduttavaa fyysistä työtä nuorena isäntämiehenä. Mänttäriä kaipaisi suuriin rooleihin enemmänkin. Raimo Grönbergin ja Jaana Oraviston kohtauksiin on saatu aitoa lämpöä ja tragiikkaakin. Suomen ensimmäistä kiekkokultaa muisteleva kohtaus on ainoa paikka, jossa syntyy todellista kipinää teoksen maailman ylisukupolvista isä-poika -hiljaisuutta kohtaan. Kun Curre Lindström antaa suomalaisen miehen kerrankin iloita onnistumisestaan, syntyy jotain uutta. Tämä kipinä valitettavasti pääsee käsistä kuin kalamiestä ovelampi taimen.


    About

    Vastaa

    Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *