• Miksi kaikki pitää aina tehdä itse?

    by  • 25/02/2018 • Blogi • 0 Comments

    Olen surullinen.

    Torstaina 22. helmikuuta Suomen Kuvalehti julkaisi verkkosivuillaan Tero Alangon laatiman pitkän jutun, joka käsittelee 2000-luvun alun tilannetta teatterin ja draaman tutkimuksen oppiaineessa Tampereen yliopistossa.

    Esiinnyn kommentoijana jutussa. Toimin tuolloin neljän vuoden ajan oppiaineen opiskelijoiden järjestön hallituksessa, ja puheenjohtajana yhden kauden 2002-2003. Pidin maaliskuussa 2002 puheenvuoron julkisessa tilaisuudessa, jossa käsiteltiin tuolloisen Taideaineiden laitoksen tulevaisuutta. Julkinen puheenvuoro on vapaata riistaa.

    Jutussa haastateltujen opiskelijoiden väitteet ovat totta. Häirintä, muut outoudet, kaikki. Kallion lukiossa lehtorina toimineen opettajan kuviot. Kaikki olennainen asiasta on sanottu tuossa Suomen Kuvalehden jutussa.

    Vastineoikeus nykyaikaisessa yhteiskunnassa tulee olla olemassa, ja niitä olemme jo todistaneet. Kiistäminen, vähättely ja huomion suuntaaminen epäolennaisuuksiin ovat todistettuja reaktioita, ja niitä tietenkin päivitellään. Loukkaavin väite on Kallion lukion opiskelijoiden kokemusten täydellinen nollaaminen Aamulehdessä. SK:n jutussa puhuneen ”Tiinan” kokemuksen vähättely on törkeintä, mitä MeToo-yhteyksissä on tässä maassa sanottu. Taistelen lujaa, etten provosoituisi täyteen suuttumukseen.

    Se ei kuitenkaan ole nyt koko pointti. Mutta siihen tuonnempana.

    Yhä näin jälkikäteenkin ärsyttää se, että opiskelijoiden on tehtävä melkein kaikki itse. Sanon melkein, sillä Aamulehdessä haastateltu oppiaineen nykyinen professori Hanna Suutela summaa #MeToo-ilmiön siten kuin minäkin sen ymmärrän.

    ”-Se on aikamme suurimpia kulttuurisia käänteitä, se on korjaava käänne. Lopulta on kyse aika yksinkertaisesta asiasta. Se tähtää tasa-arvoon, itsemääräämisoikeuteen ja työrauhaan.”

    Olen todistanut sosiaalisessa mediassa yliopistoyhteisön jäsenten tietävää komppaamista. Ettei nyt esiin tullut ollut lainkaan yllätys. Ymmärrys tietenkin lämmittää. Mutta ei auta lopulta yhtään, jos vasta näin jälkeenpäin todennatte asian. Miksi me opiskelijat saimme tuhrata valitusta keskenämme ja tuhlata aikaa? Sillä ei vain häirintäasiat, vaan melkein kaikki muukin oli melko surkeaa.

    Maaliskuussa 2002 pitämäni seminaaripuheenvuoro on tämän kirjoituksen alla. Se on siinä asussa, kuin sen olen ääneen puhunut. Jokaisen väitteen yksilöllinen todentaminen vaatisi 16 vuoden jälkeen pikkumaisen tarkkaa työtä ja luultavasti arkeologiaa, mutta se on mahdollista. Kysymyshän on lopulta politiikasta, jolla vaaditaan ihmisten parempaa kohtelua.

    Yliopistoyhteisö oli minulle lopulta suuri pettymyksen aihe. Hierarkkisuus, pikkumaisuus, huono johtaminen ja ihan silkka hölmöys – henkilökemiallisten ongelmien heijastaminen opiskelijoihin – olivat asioita, jotka ovat suorastaan noloja. Kaikki puheenvuorossa mainitut asiat eivät ole yhden professorin niskassa. Me opiskelijat jouduimme tappelemaan saadaksemme opetusta, sillä ympäröivä yhteisö ei jostain syystä halunnut täyttää toista oppiaineemme pysyvää virkaa. Yliopisto houkutteli opiskelijoita, sillä suurempi sisäänotto toi rahaa, mutta ei halunnut huolehtia opiskelijoista, resursseista tai opetuksen laadusta. Se oli täyttä kusetusta. Kaiken osaamisemme hankimme lopulta itse, sillä rakastimme opiskelemaamme aihetta, teatteria.

    Moni kysyy, miksei asiaa otettu esille. SK:n jutun lukeneet näkevät, ettei siitä ollut kysymys. Asia otettiin esille, monta kertaa. Palautteeseen vain ei reagoitu. Sellaisista henkilöistä tämä koko keissi kertoo.

    Mutta henkilöt eivät ole se koko pointti. Huono professori ei ole pointti. Kallion lukion lehtorikaan ei ole. Minä en ole pointti tässä. Älkäämme takertuko siihen.


    Pointteja on kaksi. Nyt kuuntele.

    Yksi. Eheytyminen. On tärkeää, että väärin kohdellut saavat eheytyä ja heitä uskotaan. Ei aiheen suuntaamista sivuun. Kuuntelua, ei vähättelyä.

    Kaksi. Muutos. Härskin ja epäsymmetrisen perseilyn pitää loppua ihan nyt. Se edellyttää jokapäiväistä työtä.

    Puhutaan siis vaikkapa oppilaitoksista, (tai teatterista), vaikka asia koskee ihan kaikkea inhimillistä toimintaa.

    Tiedostakaa hierarkia. Opettaja-oppilas -suhteessa on aina hierarkia. Ohjaaja-näyttelijä -suhde ei ole täysin symmetrinen. Älkää antako hierarkian hämätä. Hierarkia tulee tehdä näkyväksi ja sen läsnäolo pitää tiedostaa. Hierarkian myötä tulee moraalinen velvoite — puuttua vääryyksiin, johtaa tilannetta niin hyvässä kuin pahassakin.

    Antakaa opiskelijan (kenen tahansa alempanne) ymmärtää tämän olevan yhteisön täysivaltainen jäsen. Kaikki muu on vain ylimielistä tai huonoa kohtelua.

    Pitäkää kiinni oppilaitosdemokratiasta ja vahvistakaa sitä, kaikilla asteilla. Hierarkian alemmilla oksilla ollaan aina arkoja, varsinkin jos halutaan antaa kritiikkiä. Rohkaiskaa, älkää polkeko. Tampere3:n kuviot ovat tässä valossa olleet, noh, surkeita. Ei tosiaan näytä hyvältä.

    Jos saatte signaaleja siitä, että jossain on huono meininki, tai jotakuta on kohdeltu väärin, älkää antako itsenne vajota paremmintietävään asenteeseen, mitä tulee toisen ihmisen vointiin ja tämän parhaaseen etuun, sillä te ette ehkä tiedä. Pyrkikää ihan oikeaan vastavuoroisuuteen. Ottakaa pahoinvointi ja kritiikki tosissanne. Ei ole kysymys vallasta, joten älkää hypistelkö valtikkaanne niin hysteerisesti. (Phallic pun intended, fuckers!)

    Naapurin lapsiakin voi auttaa, ja naapurioppiaineen opiskelijoita. Suoraa kommunikaatiota, ei aina hierarkian tietä. Hierarkian tie voi olla pettävä.

    Käyttäytykää kunnolla. Tiedostakaa motivaationne ja kuunnelkaa. Flirtti on vastavuoroista. Ahdistelu ei. Näin oli 2000-luvun alussa ja näin on myös nyt.


    Ja lopuksi se seminaaripuheenvuoro, lukekaa jos jaksatte. Tilaisuudessa olivat läsnä kaikki Taideaineiden laitoksen tuolloiset opettajat sekä Humanistisen tiedekunnan dekaani. Puheenvuoron jälkeen virkaa hallussaan pitänyt professori ei palannut opettamaan. Haavoja jäi, asiat paranivat. Opiskelu parani. Mutta kaikki piti tehdä itse. Ei tällaisten puheenvuorojen pitäminen kivaa ole. Nytkin, tätä kirjoittaessa aistin sen saman surun ja uupumuksen, mikä tällaisen aiheen äärellä olo aiheuttaa.

    Seminaaria seuranneella viikolla minulle soitettiin Ilta-Sanomista. Toimittaja ihmetteli, pitääkö paikkansa huhu, jonka mukaan opiskelijat olisivat häätäneet professorinsa. Sanoin, etten tiedä asiasta mitään. Luulen, että toimittaja tajusi minun vaikenevan totuuden vastaisesti.

    Suojelimme oppiainettamme. Halusimme vain opiskella. Suojelimme asianomaisia ja näiden läheisiä. Tasapainoilimme professorille menevän palautteenannon kanssa, koska tiesimme, miten hän siihen suhtautuu. Tappelimme, me opiskelijat, rahoituksen ja virantäyttöjen puolesta, oppiaineen lakkautusta vastaan, josta aina silloin tällöin muistettiin uhkailla. Nyt, 16 vuoden jälkeen, voin sanoa avoimesti: FUCK YOU – vaikka se ei olekaan tässä pointti.


    Puheenvuoro Taideaineiden tulevaisuus –seminaarissa

    15.03.2002

    Tämä puheenvuoro liittyy tulevaisuuteen sikäli, että tämä on pitkälti nykytilanteen kritiikkiä. Tämä nyt saattaa kuulostaa siltä kiukuttelulta, josta dekaani puheenvuorossaan mainitsi, tosin itse käyttäisin mieluummin sanaa ”kuohunta”.

    Tällä hetkellä nuoressa oppiaineessa ollaan tilanteessa, jossa on jo paljon kokeneita opiskelijoita, jotka voivat sanoa mielipiteensä siitä, mitä tämä oppiaine voisi olla.

    Jotta voisin todella puhua oppialan tulevaisuudesta, on pakko puhua proosallisesti opiskelijoiden alaperspektiivistä. Priorisoin siis arkiset asiat megatrendien edelle.

    Puhun ensin opiskelun olosuhteista, sitten opetuksen suunnittelusta ja opintojen ohjaamisesta ja lopuksi opiskelijoiden asemasta päätöksenteossa.

    Tällä hetkellä koulunkäynnin arki aiheuttaa opiskelijoille paljon erilaisia asioita, stressiä ja muuta kaikkea sellaista. Teatterin ja draaman tutkimuksessa, tai ainakin opiskelijoiden piirissä on tullut esille kuitenkin paljon sellaista, minkä ei pitäisi opiskeluun liittyä.

    Monet ovat turhautuneita siitä, että opetuksen realiteetit ovat ne mitkä ovat. Rahaa ei ole, työntekijöitä ei ole, opetustiloja ei ole. Tässä vain silti taaplataan.

    Uudet tutkintovaatimukset, sikäli kun niistä jotain tiedän, näyttävät että ollaan menossa hyvään suuntaan. Tämä kevät on opetuksen suhteen ilahduttava poikkeus.

    Viime aikoina asiat ovat olleet parantumaan päin, mutta puhun nyt muutaman vuoden perspektiivillä. Opiskelijat ovat huolissaan, koska tämäkin kevät loppuu joskus.

    Olosuhteissa on jotakin vikaa silloin, kun henkilökunta lyö laimin velvollisuuksiaan. Monet ovat suutuksissaan esimerkiksi kuulustelujohtosäännön laiminlyönneistä. Kurssien ja tenttien tulokset viipyvät, ja rekisterimerkinnät viipyvät kauan yli johtosäännössä määriteltyjen aikojen.

    Ihmettelyä ja kiukkua aiheuttaa se, että näyttää siltä etteivät opiskelijat ole keskenään samanarvoisia kurssi- ja tenttisuoritustensa arvioinnissa tai opinnäytteiden ohjaamisessa. On siis vahvoja epäilyjä niin sanotun pärstäkertoimen esiintymisestä. Ohimoita saattaa kiristää myös se, että opiskelijoiden palautteeseen ei suhtauduta täysin vakavasti.

    Tämä siis opiskelijoiden arjesta. Opiskelijoiden puolesta toivon, että tämä puhe otetaan varteen.

    Verrattuna esimerkiksi siihen vuoteen, jolloin itse aloitin opiskelun, saa tänä päivänä olla kiitollinen opetuksen ja kurssien määrästä. Kurssien laatu on asia, josta olen enemmänkin huolissani. Suoraan sanoen opetus ei läheskään aina täytä sitä mielikuvaa, joka vaikkapa itselläni on akateemisen käsiteapparaatin hallitsevasta opettajasta. Onko mielikuva epärealistinen? Sivuaineiden luennoilla olen kuitenkin törmännyt tällaisiin opettajiin. No, onhan toki tapahtunut paljon parannusta eräiltä osin.

    Opetusohjelmia tarkastellessa päätyy yhteen tärkeän ongelmaan opetuksen jatkuvuudesta.

    Opetuksen jatkuvuudesta

    Viimeisten kolmen-neljän vuoden ajalta jatkuvuutta täytyy etsiä mikroskoopilla.

    Eri vuosina järjestettyjä, saman otsikon alle sijoittuvia kursseja löytyy valitettavan satunnaisesti. Lisäksi otsikko ei juurikaan määrittele kurssien sisältöjä, varsinkin jos joka vuosi kurssin luennoitsija tai opettaja vaihtuu.

    Teatterin ja draaman tutkimuksen nk. erikoistumislinjat menettävät merkityksensä, jos jatkuvuutta ei turvata esimerkiksi praktikum-kurssien osalta.

    Tutkintovaatimusten eri sisältöjä voi korvata hyvin väljin perustein, mistä voi minun mielestäni havaita lievää välinpitämättömyyttä sen suhteen, mitä opiskelijoiden todella halutaan oppivan, mitä sisältöjä hallitsevan.

    Mitä toivoisin näkeväni

    Yhteistyötä kentän kanssa, tahtoo sanoa teattereihin, kulttuurilaitoksiin ja muihin alan kouluihin, ei juurikaan ole. Jokainen uusi vuosikurssi hämmästelee sitä, ettei minkäänlaista yhteistyötä ole edes oman yliopiston vastaavien oppialojen, kuten Näyttelijäntyön laitoksen kanssa. EI MINKÄÄNLAISTA.

    Ihmisillä, joita ”tuolla kentällä liikkuessa” tapaa, ei ole minkäänlaista käsitystä siitä, mikä tämä oppiaine on tai mitä ”ne siellä Panun puljussa tekevät”. Kentällä ei ole käsitystä siitä, mitä meiltä valmistuneet ihmiset mahdollisesti osaavat.

    Tämänkin takia opiskelijat kehittelevät itselleen hyvin erilaisia selviytymisstrategioita. Yleinen strategia on ”edes jotenkin valmistua”.

    Pitemmän tähtäimen suunnitelmallisuutta kaipaisi enemmän, ainakaan minä en ole ollut läsnä sellaisissa keskusteluissa. Opetussuunnitelman runko ovat tutkintovaatimukset, mutta järjestettävässä opetuksessa/opetusohjelmissa pitäisi olla jokin vuodesta toiseen pitävä, pätevä runko.

    Taideaineiden laitoksella on laadittu suunnitelma opetuksen laadun varmistamisesta. Minun yksinkertainen ideani on, että tämä suunnitelma pannaan täytäntöön.

    Voin nimittäin lähteä kelaamaan niitä asioita, jotka eivät tällä hetkellä teatterin ja draaman tutkimuksen oppiaineessa täyty.

    Käytän esimerkkinä paria kohtaa:

    * Opiskelijoista huolehtiminen: opiskelijatutorointi, varhain aloitettu johdonmukainen tutkielmien suunnittelu ja ohjaus.

    Mistähän mahtaa johtua se suorituspelko, mikä ihmisillä/opiskelijoilla on gradua ja pienempiäkin opinnäytetöitä kohtaan? Olen saanut palautetta, jonka mukaan jopa seminaareja läpäistään varsin epätieteellisilläkin perusteilla.

    Tutkimusmetodit ovat vieraita monille kokeneillekin opiskelijoille, ja jos ne ovat jollekin tuttuja, oppi ei yleensä ole karttunut oman pääaineen luennoilla. Perusopintoihin kuuluva tutkintovaatimusten kohta ”Johdatus teatterintutkimuksen teoriaan” voidaan suorittaa luentosarjalla, joka on alkanut yhä enemmän keskittyä hyvin kapeaan spesialiteettiin, ja luennoitsija (joka on täälläkin läsnä) perustelee tätä sillä, etteivät muut alat kuulu hänen erikoisalaansa. Kyllähän viranhaltijalla pitäisi olla valmius edes perustietojen opettamiseen!

    Valitettavasti nämä olosuhteet antavat myös opiskelijoillekin huonot valmiudet, mikä heijastuu varmasti myös opinnäytetöihin myöhemmin.

    * Hyvien opettajien rekrytointi ja kouluttaminen, opetuksen suunnittelu

    No, onhan toki hyviäkin opettajia, aina joskus. On kuitenkin tapauksia, että toivoo harrastettavan edes jonkinlaista laaduntarkkailua. Opiskelijoiden näkökulmaa opettajien rekrytoinnissa toivoisi otettavan huomioon enemmän.

    Opetusohjelmista sanoisin sen, että siällöt ja todellisuus eivät aina kohtaa.

    Ylipäätään jatko-opiskelijat, saati opetusta antavat jatko-opiskelijat ovat harvinaisuuksia. Tänä vuonna sentään sellainenkin ihme on nähty.

    Vielä toivoisin, jatko-opiskeluja yhtenä mahdollisuutena pitävänä opiskelijana, että määriteltäisiin teatterin ja draaman tutkimukselle edes jonkinlainen tieteellinen profiili. Oppiainetta mainostetaan attribuuteilla ”ainutlaatuisen laaja-alainen”, mutta tässä tilanteessa, jossa tieteelliset menetelmät jäävät suurimmalle osalle opiskelijoita hämäriksi, se kuulostaa melkeinpä hölynpölyltä.

    Miten paljon tämäkään puheenvuoro painaa?

    Opiskelijoille – opiskelijajärjestöille on ”armollisesti” annettu puheenvuoro tähänkin tilaisuuteen, mutta kuunnellaanko meitä todella? Esimerkkinä opiskelijoilta tuleva palaute.

    Silmänkääntäjä ry. on järjestänyt kerran-pari lukukaudessa oppiainekokouksia, joihin myös opetushenkilöstö on kutsuttu. Näitä tilaisuuksia varten on kerätty palautetta aineen kaikilta opiskelijoilta.

    Viime aikoina on valitettavasti ollut ilmassa sitä, että ainejärjestön palautteeseen on suhtauduttu nihkeästi tai jopa negatiivisesti. Voi myös todella käydä niin, ettei palautteeseen reagoida millään tavalla.

    Epäasialliset heitot ”ainejärjestön pienistä piireistä” ovat merkki, jos nyt ei huonoista väleistä, niin ainakin ristivedosta henkilökunnan ja opiskelijoiden välillä.

    Tällainen asenne johtaa melko varmasti siihen, että opiskelijat katoavat muihin kouluihin, työelämään, vaihtavat pääainetta jne.

    Yleisesti mainitsen, että noin kolme kymmenestä teatterin ja draaman tutkimuksen opiskelijasta ”katoaa” matkan varrella.

    Monia asioita voidaan selittää puutteellisilla resursseilla. Tulevaisuudessa raha on tiukemmalla siksikin, että ulkopuolinen tuki teatterin ja draaman tutkimuksen professuurille loppuu. Kyllähän tämä kaikki tiedetään.

    Opiskelijoilla on vilpitön huoli sekä oppiaineesta ja omasta tulevaisuudestaan. Opiskelun arki johtaa usein oikeasti turhautumiseen. Silloin oma tulevaisuus painaa vaa’assa oppiaineen tai tieteen tulevaisuutta enemmän.

    Meillä – korjaan: minulla on huoli siitä, että sama meno jatkuu ja jatkuu vain.

    Silloin pitää ruveta kehittämään jonkinlaista selviytymisstrategiaa.

    Sanonpa vielä senkin, ettei se ole pelkkää huulenheittoa, jos kuulee kommentin jossa pelätään sitä ettei koko oppiainetta kohta – viiden vuoden, kymmenen vuoden päästä? – enää edes ole.

     


    About

    Vastaa

    Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *