• Olemmeko yhdessä, kun et enää muista?

    by  • 25/01/2017 • Blogi, Kritiikit • 0 Comments

    Julkaistu Hämeen Sanomissa 25.1.2017.


    Tampereen Teatteri: Katoava maa. Käsikirjoitus Satu Rasila. Ohjaus Anna-Elina Lyytikäinen. Lavastus Marjatta Kuivasto. Rooleissa Ritva Jalonen, Esko Roine, Ella Mettänen, Antti Tiensuu. Ensi-ilta Frenckell-näyttämöllä 19.1.2017.


    Kuva: Harri Hinkka

    Muistisairaudet, kuten Alzheimerin tauti, ovat raskaita kuvattavia fiktiossa, mikä johtunee pitkälti siitä, että ne ovat todellisuudessa raastavia ja hirvittäviä taakkoja sairastuneille ja näiden läheisille. Aiheesta kertovissa teoksissa raastavuutta joudutaankin yleensä keventämään tai etäännyttämään jollakin tavalla.

    Tampereen Teatterin esityksessä Katoava maa tarpeellinen etäännytys tapahtuu tyylikkäällä tavalla. Katsomo on jaettu kahden puolen näyttämöä, mikä jo itsessään tuottaa vankan tietoisuuden siitä, että onneksi tämä on vain teatteria. Lisäksi Satu Rasilan käsikirjoittamassa näytelmässä tuodaan näyttämölle myös päähenkilöiden nuoruuden projektiot elävinä ja lihallisina.

    Vanheneminen ja vähenevä yhteinen aika saavat dramaattista lisävääntöä nuoruudessa sovittamattomasta teosta, puhumattomasta valheesta.

    Anna-Elina Lyytikäisen ohjaus on varmaotteista. Hänen johdollaan näyttelijäensemble saa aikaan kuristavan ja pakahduttavan tilan. Näyttelijät ovat lähestyneet roolihahmojaan rohkeasti ja uskaltavat näyttää pelkonsa ja surunsa sekä kasvoillaan että kehoillaan.

    Lisämerkityksiä katsomiskokemukseen tuo tieto, että näyttämöllä taistelee epävarmuuksiensa kanssa kaksi todellisen elämän pariskuntaa. Ritva Jalonen Tampereen Teatterin näytösvuoden kuningatar, joka astelee voitosta voittoon. Jalonen on mieleltään autiotuvana muistisairaana Helenana tunnistettava ja uskottava. Esko Roine hänen miehensä roolissa on itsekin vanheneva mies, joka pelkää etteivät pariskunnan yhteyttä hiertävät menneisyyden tragediat saa sovitustaan. Roineen pelosta kosteiden silmien katseen alla on mahdotonta – ja turhaa – erottaa fiktiota todellisuudesta. Tämä kohtalo odottaa meistä useita, eikä se taida olla fiktiota.

    Hahmojen nuoruuden versioina Ella Mettänen ja Antti Tiensuu tekevät niin ikään hienoa työtä. Uuteen kotiin muuttava pariskunta ei vielä tiedä, mitä tulevaisuus heille tuo. Nuorenparin elämässä on silti suuriakin pelkoja. Mitä jos elämä ei annakaan sitä, mitä olemme odottaneet? Mitä jos olenkin yksinäinen, vaikka tuo toinen olisikin fyysisesti läsnä? Koska onni alkaa? Miksi se ei ole läsnä joka päivä? Esitys aktivoi katsojassa paljon omia tunteita ja muistoja.

    Kuin varkain autioituva näyttämö on oivallinen ratkaisu lavastussuunnittelija Marjatta Kuivastolta. Asioiden katoamista ei edes huomaa, mikä kuvannee muistisairauttakin hyvin. Kahden suunnan katsomoratkaisu tuo näyttämöratkaisuun kohtalonomaista tuntua ja näyttelemiseen lujaa tarkkuutta. Näyttämöllä onkin esityksen suurimmat ansiot. Näyttelijät herättävät eloon tekstimateriaalin, joka on symboliikaltaan ja rakenteeltaan sittenkin hieman yllätyksetön.


    About

    Vastaa

    Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *