• Pöhkö ritari on mainio leikkikaveri

    by  • 16/02/2017 • Blogi • 0 Comments

    Julkaistu Hämeen Sanomissa 16.2.2017


    Tampereen Teatteri: Tuttiritari ja lohikäärmeen salaisuus. Käsikirjoitus, laulujen sanat ja sävellys Jukka Leisti. Ohjaus Mikko Viherjuuri. Kapellimestari Ari Kankaanpää. Lavastus ja puvut Marjatta Kuivasto. Valot Raimo Salmi. Näyttämöllä Jukka Leisti, Eeva Hakulinen, Matti Hakulinen, Mari Turunen, Risto Korhonen, Ville Majamaa, Markku Thure ja muita. Kantaesitys 8.2.2017.


    Silloin tällöin tuttiin yhä turvautuva Tuttiritari (Jukka Leisti, vas.) saa henkistä opastusta Haltiakummisedältään (Markku Thure). Kuva Harri Hinkka.

    Tuttiritarin hahmo on ollut mukana jo usean suomalaisen sukupolven elämässä. On hienoa, miten tämä pöhkönnokkela ritari vetoaa sekä lapsiin että aikuisiin. Hahmo on hauska ja monikäyttöinen luultavasti siksi, että se on imenyt itseensä vaikutteita kaikkialta kirjallisuushistoriasta moderniin populaarikulttuuriin, ja pistänyt sekamelskan iloisesti leikiksi. Leikin ulottuvuus onkin Tuttiritarissa parasta.

    Näyttää siltä, että Jukka Leisti rakastaa hahmoaan, ja se on onni. Yli kahdenkymmenen vuoden yhteistä matkaa hahmon kanssa ei voisi muuten käsittää. Vaikuttaa myös, että Leisti pitää kohdeyleisöstään ja vuoropuhelusta näiden kanssa. Voidaan jopa sanoa, että Leistin Tuttiritari on lastenkulttuurin kansallisten ikonien Veijo Pasasen Pelle Hermannin tai Allu Tuppuraisen Röllin veroinen hahmo – ainakin siinä mielessä, että mainitut ovat hahmoja, joista tekijänsä ensimmäisenä muistetaan.

    Ritarin liioitteleva ja läsnäoleva dialogi yleisön kanssa toimii aina. Leisti möläyttää jotain pöhköä, ja lapsiyleisö korjaa nauraen: Eeeei! Tuttiritari on katsojalle sopivan pöhkö hahmo siihen, että katsoja voi asettua viereen ikään kuin paremmintietävän auttajan rooliin. Ritarin kohdatessa pelottavia asioita lapsikatsoja voi myös kokea samaistumista, ja urhean ritarin matkassa vaikeuksistakin pääsee aina ylitse. Ritarin pelot osoittautuvat yleensä mielikuvituksen tuotteiksi ja voimme oppia, että ne eivät nujerra.

    Tuttiritari ja lähikäärmeen salaisuus on Tampereen Teatterin tämän kevään selvästi suurin satsaus, mistä merkkinä ovat suuri näyttämö, yli kymmenen näyttelijää, viisihenkinen livebändi ja suureellinen lavastus. Näin suuri panostus lastenkulttuuriin on aina hieno ja tärkeä asia. Esitys sisältää myös toistakymmentä laadukasta laulua.

    Esitys on taattua Tuttiritaria, toisin sanoen se painottuu verbaali-ilotteluun sekä henkilöhahmojen ja tarinan maailman pöhköyteen. Mainoslauluaan yhä uudestaan esittävät laulavat piimäpurkit ovat vastustamattomia ja Tuttimaan talentshow lähentelee absurdiutta. Ilkeys ei ole kovin ilkeää, pelottavuus on omassa päässä ja pelottava lohikäärmekin osoittautuu erilaiseksi kuin alkuun ajateltiin. Seikkailu on kuin leikki, jossa väliin vakavoidutaan pohtimaan tärkeiden tai jännittävien asioiden merkityksiä.

    Juonellisesti esitys ei ole kummoinen, mutta sen hyväksyy osana leikkiä. Silti esitys ja varsinkin sen mahtavat hahmot hyötyisivät, jos käsikirjoitusta olisi ajoin napakoitettu, toisaalla syvennetty. Jukka Leisti on näyttämöllä hauska ja laulaakin hyvin, mutta kokonaisuudelle olisi hyväksi, jos tämä olisi saanut hieman enemmän suitsia. Leistin rinnalla seikkailevat Risto Korhonen ja Ville Majamaa tekevät laatutyötä vähistäkin lähtökohdista. Eeva Hakulinen tekee prinsessa Esmeraldana voimauttavan suorituksen ja Mari Turunen on mainio esityksen pahisroolissa.

    Visuaalisesti esitys on kekseliäs, mutta paikoin hieman levoton – elementtejä on aivan mahdoton määrä.


    About

    Vastaa

    Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *