• Salmiakinsynkkää kauhuteatteria

    by  • 13/03/2018 • Blogi, Kritiikit • 0 Comments

    Julkaistu Hämeen Sanomissa 13.3.2018.

    Läheisyys muuttuu vieraudeksi, hellyys piinaksi Telakan Poe-tulkinnassa. Kuvassa Antti Mankonen ja Piia Soikkeli. Kuva: Kimmo Hokkanen.


    Teatteri Telakka: Elävien hautajaiset. Edgar Allan Poen tarinoista dramatisoinut ja ohjannut Tuomo Rämö. Näyttämölä Antti Mankonen, Petri Mäkipää, Kaisa Sarkkinen ja Piia Soikkeli. Äänimaailma ja musiikki Hannu Hauta-aho. Valot Nadja Räikkä. Puvut Tiina Helin. Lavastus Perttu Sinervo. Ensi-ilta 3.3.2018.


    Edgar Allan Poe on 1800-luvun romanttisen mysteerikirjallisuuden suuri auktoriteetti. Hänen tekstinsä rakentavat inhimillisen tajunnan ja ulkomaailman väliin rakentuvia outoja tiloja, joista tulee lukijalleen levoton olo.

    Teatteri Telakan uutuusnäytelmässä Elävien hautajaiset Poen novelleista rakentuu todellisuuden kielioppia nyrjäyttäviä katkelmia, jotka jäävät katsojan mielen hämärille perukoille värähtelemään.

    Ohjaaja Tuomo Rämön dramaturginen työ on taiten tehtyä. Kollaasi muodostuu muutamasta valitusta ydintarinasta, joita maustetaan yksityiskohdilla sieltä täältä Poen tuotannosta. Ohjaus ei kikkaile, vaan antaa tekstin operoida.

    Kaksipuolinen areenakatsomo on paljon saneleva esteettinen valinta. Se pakottaa tarkkaan näyttelemiseen. Katsomon läheisyys tuottaa näyttämölle silkkipaperinherkän tunnelman.

    Niinkuin Telakan teoksissa usein, näyttelijäntyö kannattelee herkkää viritystä. Piia Soikkeli tekee rooleissaan suorastaan karmaisevaa työtä. Hahmojen sisäinen lämpötila – tai tässä tapauksessa hyytävä kylmyys – ohittaa keskitalven pakkasten voiman hänen kasvoillaan.

    Merkitysten tyhjyys, ”musta aukko sielussa” tyhjentää nuoren naisen myös moraalista. Kuvauksesta tunnistaa modernin vierauden kokemuksen autenttisesti.

    Antti Mankonen on teoksessa hänen vastakappaleensa, jatkuvasti lämpöön hakeutuva, rakkautta kaipaava sydänkappale, joka joutuu väärien valintojen uhriksi.

    Kaisa Sarkkisen ilmaisussa on aina peiteltyä voimaa. Huolekas ja sydämellinen äidillisyys saa nyt seurakseen välähdyksiä silkasta pahuudesta. Petri Mäkipää on mikroskoopintarkka pienten ilmausten, katseiden, äännähdysten ja ajoituksen mestari.

    Näyttämöjoukkuetta säestää osaava taustaryhmä. Hannu Hauta-ahon suunnittelema äänimaailma ohjaa katsojan raskaaseen hengittämiseen, kuin huomaamatta.

    Yhteispeli Nadja Räikän suunnitteleman valoilmaisun kanssa toimii kuin duetto. Ja kun valot yhdistetään Tiina Helinin pukusuunnitteluun ja Perttu Sinervon lavastukseen, syntyy visuaalista herkkua, oikeaa salmiakinsynkkää kauhuteatteria.

    Elävien hautajaiset on ehdoton kokonaisuus. Tasarytmisyys tuottaa esityksen ahdistavuuteen lisää kierrettä, mutta toisaalta haittaa sen dynamiikkaa. Magneettiset, merkityksentäyteiset hetket jäävät puitteiden alle hieman piiloon, mutta hengittämistä helpottaa pikantisti annosteltu, myrkyllinen huumori.

    Lajityypin ja Poen faneille esityksen geneerinen vetolujuus lienee ilon aihe.

    Aksu Piippo


    About

    Vastaa

    Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *