• Sanat satuttavat kuin tikarit

    by  • 03/02/2017 • Blogi, Kritiikit • 0 Comments

    Julkaistu Hämeen Sanomissa 3.2.2017


    Tampereen Työväen Teatteri: Kissa kuumalla katolla. Teksti Tennessee Williams. Ohjaus Miika Muranen. Lavastus Reija Hirvikoski. Puvut Marjaana Mutanen. Valot TJ Mäkinen. Äänisuunnittelu Niklas Vainio. Rooleissa Heidi Kiviharju, Tuukka Huttunen, Juha Muje, Tuire Salenius, Miia Selin, Samuli Muje sekä muita. Ensi-ilta 31.1.2017.



    Big Daddyn (Juha Muje, keskellä) syntymäpäivät eivät ole aivan niin hauskat kuin vieraiden kasvoista voisi päätellä. Kuva Kari Sunnari.

    Kissa kuumalla katolla on viime vuosisadan kirjallisuuden klassikoita. Kertoman mukaan se on kirjailija Tennessee Williamsin suosikki omien töidensä joukossa. Amerikkalaisen psykologisen realismin perinteessä elävä teema ydinperhettä kalvavista sisäisistä ristiriidoista kärjistyy näytelmässä ahdistavimpaan huippuunsa. Henkisestä väkivallasta kiertyy näytelmän maailmassa sekä hyve, että perversio, ja sillä suoraan sanottuna mässäillään. Läheisten salaisuudet, heikkoudet ja sisäiset demonit käännetään näitä vastaan, niillä käydään kauppaa ja niiden arvo käytetään täysimääräisesti hyväksi.

    Näyttelijöille tällaiset tekstit tarjoavat erityisen kiinnostavaa materiaalia. Tampereen Työväen Teatterin versiossa nähdäänkin upean raastavia näyttelijäsuorituksia, jopa niin, ettei tiedä, kenet kehuisi ensin.

    Juha Muje karakterisoi Big Daddyn hahmosta niin ilkeän, niin kaikkivoipaisen törkeän hedonismin toteemin, että katsojan on loksautettava leukansa kotimatkalla käsivoimin kiinni, ettei räntä lennä suuhun. Pienin vihjein katsojan annetaan samalla ymmärtää, että isoisä-Mujeen työssä tehdään analyysiä eräästä valtamerentakaisesta presidentistä. Sanat ovat vallanpitäjän tekoja, ja ne satuttavat.

    Vastavoimana Big Daddyllä ovat hänen ihmisinä vajavaiset, shakespearelaisella kohtalokkuudella hallitsijan kuolemaa vartovat kuolaleukaiset alamaisensa. Heidi Kiviharju ja Miia Selin ovat kaksi vastavärein puettua ahnetta miniää, jotka lähestyvät moraalitonta tavoitettaan erilaisin keinoin. Kiviharju Maggiena vetoaa kutsuvan seksikkäällä pehmeydellään Big Daddyyn tehokkaammin kuin villamattoon raivoaan naurettavasti tukahduttava Mae, jonka hahmosta Selin tekee hurmaavan luotaantyöntävän.

    Big Daddyn pojat kärsivät heille asetetusta kilpailuasetelmasta, mutta alistuvat siihen tahtomattaan. Toinen pakenee viinaan, toinen lakimiesuralle. Tuukka Huttunen juopottuneen pikkuveli Brickin hahmossa kulkee esityksen alusta loppuun kuin varjo kasvoillaan, ja on seksuaalisessa turhaumassaan niin masentunut, että häntä haluaisi vain halata hiljaa. Samuli Muje vanhemman veljen roolissa on taas niin laskelmoivan kyyninen, että tätä haluaisi kuvata lähinnä alapääsanastolla ja vetää turpaan.

    Ainoa moraaliseen hyvään kykenevä henkilö näytelmässä on perheen äiti Big Mama, jonka Tuire Salenius esittää hyväntahtoisella, inhimillisen hössöttävällä lämmöllä.

    Esityksen toteutuksesta jää kuitenkin hieman kahtiajakautunut olo. Ohjaaja Miika Muranen on saanut näyttelijäryhmän upeaan vireeseen. Silti on pakko sanoa, että rytmiä hajottavat, ekspressionistiset mausteet eivät tuo lisätehoa draamaan, vaan vaikuttavat vähän jopa kömpelöiltä ja alleviivaavilta, varsinkin kun ne toistuvat sekä ääni- että valoilmaisussa samanaikaisesti. Reija Hirvikosken suunnittelema bauhaushenkinen, symmetrinen lavastus pakottaa ilmaisun ehkä liikaa näyttämön keskelle, vaikka sinänsä onkin upea läpinäkyvine seinineen.


    About

    Vastaa

    Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *