• Sydämen tunteet katoavat kauniisiin kuoriin

    by  • 01/11/2018 • Blogi, Kritiikit • 0 Comments

    Julkaistu Hämeen Sanomissa 1.11.2018

    Levinin (Lari Halme, vas.) ja Annan tarinat tukevat toisiaan Tampereen Teatterin sovituksessa Tolstoin klassikosta. (Kuva: Harri Hinkka/TT)


    Tampereen Teatteri: Anna Karenina. Leo Tolstoin romaanista sovitus Helen Edmundson. Ohjaus Marika Vapaavuori. Lavastus Marjatta Kuivasto, puvut Leena Rintala, valot Raimo Salmi, äänet Hannu Hauta-aho, videot Joonas Tikkanen. Rooleissa Pia Piltz, Lari Halme, Marc Gassot, Turkka Mastomäki, Pihla Pohjolainen, Ville Majamaa, Eeva Hakulinen ja muita. Ensi-ilta 25.10.2018.


    Tampereen Teatterin syksyn suuri satsaus on Leo Tolstoin klassikkoromaaniin perustuva Anna Karenina. Sovitus on tuontitavaraa, Helen Edmundsonin dramatisointi on esitetty Lontoossa ensimmäistä kertaa vuonna 1992. Esityksen on ohjannut visuaalisesta osaamisestaan tunnettu Marika Vapaavuori.

    Uskottomuuteen ajautuvan nuoren perheellisen naisen tarinassa on paljon vetoavaa. Kun ailahteleva sydän ohjaa valintoja, ajaa ahtaiden sosiaalisten normien paine tragedian äärimmäisiin mittasuhteisiin.

    Näyttämöllepanossa on yritystä. Sovituksen keskeisin koukku on rakentaa päähenkilö Annan rinnalle jonkinlainen sielunyhteys romaanissa sivurooliin jäävän Kostja Levinin kanssa. Uusi kertomuksellinen taso rytmittää ja kantaa esitystä.

    Annan roolin tekevän Pia Piltzin rinnalla loistaa Levinin roolin vakuuttavalla herkkyydellä Lari Halme. Heidän tekemisensä seuraaminen on esityksen valopilkku.

    Yritys ei valitettavasti kuitenkaan täysin kanna kolmetuntista esitystä, tai sitä on moninkertaisesti liikaa. Tekstiä on näyttelijöiden suussa dynaamisesta dramatisoinnista huolimatta paljon.

    Esitystä rytmittää ajoittain tyylitelty ja tanssillinen ilmaisu. Kun puvustus on tahratonta epookkia, musiikki uhkaavaa elektroa, lavastus tummasävyistä ruosteista steampunkia ja valot harkittua, varjoja ja syvyyttä korostavaa tyyliä kauniine videoineen, ei kokonaisuus enää pysy kasassa. Osa-alueet eivät tue toisiaan, sisältö jää ilman fokusta, ja näkyviin jää kauniisti kiillotettu, mutta haalea pinta.

    Katsoja seuraa arkeen kykenemättömien aristokraattien joutilasta tunnetempoilua välinpitämättömänä. Henkilöhahmoihin on vaikea samastua, ja yhdestäkään on vaikea pitää. Ainoastaan sovituksen pääparille tai Eeva Hakulisen Dollylle haluaisi hyvää. Muut ainoastaan ärsyttävät, huomionkipeydessään vieraannuttavat tai hedonisminsa vuoksi ällöttävät. Kun toisten emootioista vieraantuu kokonaan, eivät pääparinkaan tunteet saavuta vastaavuutta.

    Visuaalisen tyylin, musiikin ja tyylitellyn poseeraamisen yhdistelmä oli muodissa 20 vuotta sitten, kun haluttiin kosiskella leffoja nähnyttä nuorisoa teatteriin. Nyt se vaikuttaa kömpelöltä ja väliin jopa tahattoman koomiselta. Kokonaisuus on ajoittain, suoraan sanottuna, jopa tylsä.

    Lari Halmeen Levin on esityksen emotionaalinen ydin. Halme saa sydämelleen ehdottoman angstisen nuorenmiehen hahmon lopulta täyteen toivoa ja lämpöä. Ilman Levinin tarinaa esitys olisi synkkyydessään sietämätön, kuin 1800-lukulaisen seksuaalimoraalin ”Älä tee näin” -ohjekirja, jossa aviorikos nähdään porttihuumeena suoraan kohti psykoottista opiaattiriippuvuutta.

    Esityksen voi nähdä persoonallisena, visuaalisena silmäkarkkina, mutta samalla sisällöllisesti ohuena viihteenä, mutta sitäkin kautta se jättää kysymyksen, miksi tämä Tolstoin syvälliseen romaaniin perustuva esitys on tehty tällä tavalla, tai täsmällisemmin: Miksi tämä esitys on ylipäätään tehty?

    Aksu Piippo


    About

    Vastaa

    Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *