• Teatteri ja maailma varautumassa veden varaan

    by  • 02/03/2017 • Blogi, Kritiikit • 0 Comments

    Julkaistu Hämeen Sanomissa 2.3.2017


    Teatteri Siperia: Eikä kukaan meitä enää etsi. Ohjaus Tommi Kainulainen. Käsikirjoitus Tommi Kainulainen, Marika Heiskanen, Karoliina Blackburn, Reidar Palmgren. Näyttämöllä Marika Heiskanen, Karoliina Blackburn, Jaakko Ohtonen ja Tytti Marttila. Lavastus- ja valosuunnittelu Petri Tuhkanen. Tuotanto Venla Moisala. Ensi-ilta 28.2.2017.


    Jääkarhu (Tytti Marttila) lähettää kirjeen ihmiskunnan edustajalle (Jaakko Ohtonen) Teatteri Siperian esityksessä. Kuva: Petri Tuhkanen.

    Olisipa ilmastopainajainen vain metafora!

    Teatteri Siperia on tarttunut 10-vuotisjuhlaesityksessään yhteen aikamme suurimmista kysymyksistä. Maailma ja sivilisaatio sen mukana tulevat muuttumaan, mutta emme täysin tiedä miten. Ahdistus ympäristökysymyksistä on tiedostavan ihmisen taakka, jolle toivoisi voivansa tehdä jotakin. Yksilöllisesti ajatellen taakka onkin liiallinen.

    Pelkästään perinteeseen nojaava taiteilija on hieman pulassa joutuessaan kuvaamaan ihmisen ulkoista maailmaa. Ulkoista maailmaa ja sen kriisejä on helppo käyttää vertauskuvallisesti ihmisen sisäisten liikkeiden kuvaamisessa. Kun kriisi, kuten ilmastonmuutos, onkin jossain ulkona, kaukana, ja mittakaavakin on kauhistuttava, tarvitaan uudenlaisia keinoja. Teatteri Siperia on usein onnistunut kuvaamaan hankalia asioita omakohtaisuudella, valikoidulla dokumentaarisuudella sekä huumorilla. Asia on niin tälläkin kertaa, esitys on hieno, oivaltava ja kaikkiaan hyvää työtä.

    Sisällöltään esitys on armoton ja hirmuisen synkkä. Huumori ei aina ole helppoa, asiasta etäännyttävää tai edes hauskaa. Dokumentaarinen tieto on nimittäin niin masentavaa, ettei Karoliina Blackburnin, Marika Heiskasen ja Jaakko Ohtosen rohkea näyttelijäntyö auta. Niinkuin luontodokumentin jääkarhunpentu onkin söpö, on jotenkin karua tietää sen kohtalo kameran sammuttua.

    Tommi Kainulaisen ohjaama ja yhdessä Blackburnin, Heiskasen sekä Reidar Palmgrenin kanssa kirjoittama esitys on tehokas. Jos katsoja masentuu esityksen sisällöstä näin, ei sen toimivuutta voi moittia. Se on hirvittävän lohduton dystopia, joka asettaa vastuun painon rinnan päälle. Ihmiskunnan toivo on tulevissa sukupolvissa, se on ilman muuta selvää. Nykyisillä sukupolvilla on vain ihmisyytensä, rakkautensa – ja lamaannuksensa. Toivoa sopii, että lamaannuksesta nousee tarmo, luonnon kanssa yhteisvastuullisesta ihmisestä maailmaa kantava Atlas.

    Jos jotakin esityksestä jää kaipaamaan, se on voimaantuminen ja yhteys toisiin. Siperia on tullut tunnetuksi yhteisöllisestä tavasta tehdä esityksiä. Siperian esitysten dramaturgiassa on aina ollut jotain, mikä henkii yhteisöllistä voimaa. Tämän esityksen henkisessä horisontissa kuitenkin tuntuu, että vastuu maailmasta on vain yksilöllä ja yhteys muihin ihmisiin on haurastunut miltei olemattomiin. Näin suuren kysymyksen äärellä yhteisön ja ihmisten välisen yhteyden on oltava jotain suurempaa kuin sylissä istuvan oman lapsen valheelliselta tuntuva tyynnyttely vääjäämättömän edellä. Mittakaava tuntuu kohtuuttomalta. Onko konteksti täysin oikein asetettu?

    Muutama viikko ennen esityksen ensi-iltaa Teatteri Siperia tiedotti luopuvansa omasta teatteritilasta kustannussyistä johtuen. Teatterin saama avustus supistui olennaisesti. On osittain virheellistä arvioida taidetta tekijöiden motiiveista tai arjesta käsin, sillä katsoja muodostaa kokemastaan aina omat merkityksensä. Silti viitekehys tuntuu osuvan ilmeiseltä. On varsin ymmärrettävää, että veden varaan joutuva teatteri kertoo veden varaan joutuvasta maailmasta ja pettyneistä ihmisistä.


    About

    Vastaa

    Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *