• Verbaliikkaa vereslihalla

    by  • 05/11/2016 • Blogi, Kritiikit

    Julkaistu Hämeen Sanomissa 4.11.2016.


    Tampereen Työväen Teatteri ja Teatteri Telakka: Ei voi auttaa, sori. Käsikirjoitus ja ohjaus Antti Mikkola. Skenografia Perttu Sinervo. Valo- ja äänisuunnittelu Juha Haapasalo. Rooleissa Samuli Muje, Heidi Kiviharju ja Antti Mankonen.


    Tuhnu (Samuli Muje, edessä) suostuu kuuntelemaan vaikka samaanirummutusta saadakseen vaimonsa (Heidi Kiviharju) takaisin. Kuva: Kari Sunnari.

    Tuhnu (Samuli Muje, edessä) suostuu kuuntelemaan vaikka samaanirummutusta saadakseen vaimonsa (Heidi Kiviharju) takaisin. Kuva: Kari Sunnari.

    Moderni perhe-elämä voi olla vaikeaa. Kommunikaatiovaikeuksien, ruuhkavuosien, haaveiden, itsepäisyyden ja tunteiden sekamelska voi arjessa saada – ellei jopa psykoottisia – niin ainakin täysin tolkuttomia piirteitä. Antti Mikkolan kirjoittama ja ohjaama näytelmä ”Ei voi auttaa, sori” kertoo ihmisistä arjen hulluuden keskellä. Se kertoo umpikujista, joihin ihmiset itsensä vievät, ja epätoivosta, kun umpikuja osoittautuu ahtaaksi, suuri tunne tragediaksi. Toisaalta esitys on myös todella hauska, eikä katsojalle ole aivan selvää, onko silmistä valuva märkä naurun vai kyynelten tuomaa.

    Tampereen Työväen Teatterin ja Teatteri Telakan yhteistuotanto on onnistunut esitys. Kolme näyttelijää pitävät katsojan otteessaan kuin huippuunsa treenattu rokkibändi. Samuli Muje on Tuomas, lempinimeltään ”Tuhnu”, tai Ilmari, kuten hänen vaimonsa haluaa häntä kutsua. Antti Mankonen esittää hänen veljeään ja Heidi Kiviharju tekee veljesten elämän tärkeimpien naisten roolit.

    Kolmikon dynamiikka on upeaa ja sen jäsenillä on kullakin erilaiset näyttelemisen soundit. Muje keskushenkilön esittäjänä on henkihieveriin ylivirittynyt nelikymppinen isä, joka säikkyy kärpästä. Mujeen näyttelijäntyö on yhtä aikaa koomisen kahelia ja ärsyttävän huomionkipeää, eivätkä hänen hahmonsa keskiluokkaisen kärsimyksen määrä ja laajuus jää todellakaan epäselväksi. Antti Mankosen hahmosta taas välittyy toisenlainen, traaginen kärsimys. Mankonen pukee taiteilijaveljen hahmon sisäisen sturm und drangin lähes aateliseen rauhaan. Heidi Kiviharju on esityksen karhea pinta, jonka veljekset maailmassa kohtaavat. Kiviharjun tyylittelevä muuntautuminen on hämmästyttävää ja hänen hahmonsa tuovat esitykseen sen tolkuttomuuden, jonka kyydissä katsojat joko vaakkuvat naurusta tai ällistyvät leukansa auki.

    Mikkolan ohjaus on taitavaa. Samaan aikaan se onnistuu olemaan aiheestaan lempeän kaukana että tulemaan teatteritilassa epämukavan lähelle. Myös sisällön ankaruus aiheuttaa epämukavuutta. Katsoja alkaa pelkäämään samoja asioita kuin näytelmän hahmot: omaa tai läheisen kuolemaa, epäoikeutta kokeneen lapsen katsetta, sitä että osoittautuu pettymykseksi. Esitys pakottaa katsojan panemaan sydämensä peliin.

    Näytelmän näkökulma on miehinen. Kiviharjun roolihahmot ovat tarkoituksella karrikoitu siten, että sympatiat kääntyvät miehen puolelle. En ota kantaa, onko se oikein, mutta toisaalta sen suhteen ollaan täysin avoimia. Kuten päähenkilö sanoo Samuli Mujeen suulla, ”tämä on minun näytelmäni”. Näytelmän miehinen näkökulma ei kuitenkaan tarkoita konservatiivista tai fyysistä miehisyyttä. Esityksen maailmassa mies on aivan yhtä emotionaalinen ja herkkä kuin nainenkin, ja ainakin puheen ja selittämisen määrässä naiseen verrattuna rasittavan ylivertainen.

    Työväen Teatterissa ja Telakalla esitettävällä näytelmällä on eri näyttämöillä erilaiset loppuratkaisut. Valinta ei ole niin päälle liimattu kuin voisi kuvitella. Ratkaisut tukevat toisiaan hienolla tavalla, ja jos mahdollista, kannattaa molemmat versiot ehdottomasti nähdä.


    About